The Blues Brothers on vuosien saatossa pönkittänyt mainettaan kulttiklassikkona, ei käy kieltäminen. Kreisikomedia on sitä ennen kaikkea upean musiikkinsa ansiosta. Muutoin elokuva on juoneltaan täysin irrallinen ja hölmöyteensä tukehtuva sketsikyhäelmä, jossa näytellään huonosti ja rikotaan autoja - ennätysmäärin. Komiikka on kökköä koheltamista ja ironiankin laita on vähän niin ja näin. The Blues Brothersia pitää edelleen pinnalla tyylitajuinen ja elämänmyönteinen rhythm & blues ja soul -tietoisuus sekä rockin ilosanoman levittäminen. Muuhun rahkeet eivät sitten riitäkään.

Ensimmäistä ja oikeaa, mutta varsinkin surkeaa kakkososaa, vaivaa se, että vetonauloiksi suunniteltujen musiikkinumeroiden väliin ei ole todellakaan keksitty mitään järkevää. Pelkällä improvisaatiolla tv-koomikot eivät pitkälle pötki. Puolet Hollywoodin stunteista työllistänyt vähämielinen romuralli ja yletön omaisuuden tuhoaminen alkavat nopeasti kyllästyttää. Ja sisällöstähän ei juurikaan voida puhua, jos rockin julistusta ei lasketa mukaan. Ja vaikka ollaankin ylempien voimien asialla. Niinpä, sotketaan kuvioihin vielä uskontoakin, edes vähäsen. Amerikassa se onnistuu. Ja hallelujaat päälle. Hulttiojengin rinnassa sykkii kultainen sydän.

Kertaamisen vuoksi vähän The Blues Brothersin tarinasta. Vankilassa virunut Jake (John Belushi) ja velipoika Elwood (Dan Aykroyd) lähtevät pelastamaan orpokotia häädön alta. He päättävät koota vanhan bändinsä yhteen. Se ei kuitenkaan ole helppo nakki. Kapuloita rattaisiin yrittävät lyödä niin poliisit, kantribändi kuin uusnatsitkin. Ja koheltaahan yksi asehullu naikkonenkin siinä sivussa. Unohtamatta tietenkään loputtomalta tuntuvaa konepeltien muokkaamista. No, ei nykyäänkään sen kummemmista aineksista lähdetä elokuvaa tekemään, mutta aika on armotta nakertanut The Blues Brothersia. Vitsitkin haalistuvat, kun kunnon koukkuja ei ole ollut monta sarjaa alunperinkään.

Näyttelijäpuolelta John Belushi on elokuvan kantava voima, vaikka parempaakin jälkeä hän on tehnyt. Saturday Night Live -aisapari, Dan Aykroyd on sen sijaan niin keskinkertainen kuin hän vain parhaimmillaankin osaa olla. Pelastavina enkeleinä ovat osuvat cameot, joita on tarpeeksi pitämään niin sanottua potkua yllä. Karismaattisimpina svengaavat monet legendat mm. James Brown, Aretha Franklin ja Ray Charles. Unohtumattomin on kuitenkin pätkä, jossa John Lee Hooker jammailee kadulla bändinsä kanssa Boom Boom -ikivihreää. Toki Blues Brothers -bändissäkin riittää karismaa. Mutta nämäkään eivät riitä peittämään heikkoja elokuvallisia eväitä. Paria hyvää avainkohtausta lukuun ottamatta keskinkertaisen keinotekoisen kohelluksen pelastaa vain ja ainoastaan sydämellinen ja oikeamielinen perusasenne hyvään musiikkiin. Mutta kiitos siitäkin. Vaikkakin vain muutaman tahdin tähden.

The Blues Brothersin uusintajulkaisu mahdollistaa nyt vanhojen katselumuistojen tarkastamisen. Sietää kuitenkin ensin harkita, että kannattaako se. Ehkä parempi vain kuunnella musiikkia muista lähteistä ja antaa ajan kullata muistoja täydessä rauhassa.

ks. Blues Brothers 2000

* * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 3,3 / 4 henkilöä