The Assistant kotikatsomo

Parikymppinen Jane (Julia Garner) työskentelee assistenttina media-alan tuotantoyhtiössä New Yorkissa. Hän saapuu ensimmäisenä ja lähtee viimeisten joukossa työpäivän päätteeksi. Työnkuva koostuu rasittavista rutiineista ja vauvojen lailla käyttäytyvistä kollegoista, jotka toimivat ikävästi pompottaen hierarkiassa alempana olevia kohtaan.

Toimistoilmapiirin toksikko on osaston esihenkilö, jota fiksusti ei missään vaiheessa näytetä. Hän lähettää rienaavia viestejä, joissa assaria syytellään milloin mistäkin tai tarttuu luuriin ja haukkuu tämän pystyyn. Orjan asemassa oleva assari on pakotettu nöyryyttäviin anteeksipyyntöihin. Tosi narsistin luonteenomaisesti pomo perustelee käytöstään Janen parhaalla. Niinpä tietenkin. Assari nielee kiukkunsa, kunnes firmaan palkataan harjoittelijaksi henkilö, jonka taidot sekä kyvyt varsinaisen toimenkuvan kannalta ovat olemattomat. Häntä kuitenkin kohdellaan kuin kuningatarta, ja hänet majoitetaan firman piikkiin mukavaan viidentähden majoitusliikkeeseen.

Assari hilaa itsensä HR:n pakeille, jossa myötätunnon sijaan tarjotaan tylyä neuvoa: Janella ei ole hätää, sillä hän ei ole pomon tyyppiä. Muodollinen valitus ei kannata, koska se saattaisi koitua Janen uran lopuksi. Muuten erinomaisessa elokuvassa tämä on harmittavan kiusallinen rimanalitus käänne. Tietenkin HR-tyyppi on mies. Kuten tunnettua suurin osa henkilöstöhallinnosta on yleensä naisoletettuja. Lisäksi HR-hemmo tiedostaa täysin kyseisen pomon virheet, mutta ei halua tehdä mitään asian eteen.

Leffa pitää muuten tiukasti otteessaan loppulatistuksiin asti. On kylmäävää pohtia eri henkilöiden suhtautumista kyseenalaiseen johtohahmoon. Milloin sopimaton käytös kuitataan vitsaillen sohvalla istumisen vaaroista rekryhaastattelujen jälkeen, milloin taas luimutaan pomon vaimon soiton vastaanotosta. Parempi antaa sekin assarin murheeksi, koska oma kantti ei riitä dirikan kohtaamisen luurin jälkijupinoissa. Jokainen on taatusti kohdannut samanlaisia hiljaisia salaisuuksia omilla työurillaan. Eri asia, kuinka moni viitsii asettua vastustamaan kyseisiä talon tapoja.

Fiktiivisellä puolella debyyttiohjaaja Kitty Green osoittaa oivaa kuvallisen tarinankerronnan taitoa kaikilla osa-alueilla minimalistisella kaavallaan. Juoni on yhtä ajankohtainen metoo-liikehdinnän jälkeenkin, joka harmittavasti poteroitui liikaa perinteisiin asetelmiin. Viime kädessä kyseessä on työntekijöiden oikeudet eli ihmisoikeudet. Vaikka vain hiljaisesti sallimalla tämänkaltainen käytös, hyväksyy samalla kaikenlaisen muunkin yhteiskunnallisen sorron erilaisilla näennäisperusteluilla.

Assarina Julia Garner tekee huiman roolin. Hän jäi usealla varmaan mieleen jo Ozarkista (2017–2020) ja tässä hän pääsee vielä laventamaan ilmaisuskaalaansa.

Mukavaa, että tämä saatiin suhteellisen pikaisesti näkymään Suomessakin. Näinä tiukkoina striimimammuttien taistojen aikana on positiivista, että geospesifiset toimijat luottavat paikallisen sisällön lisäksi laatumateriaaliin.