The 33 kotikatsomo

Myönnän, että minulla on asenteellinen ongelma elokuvia kohtaan, joissa puhutaan väärää kieltä. Englanti antiikin Roomassa vielä menettelee, mutta natsi-Saksassa se on jo realismiin pyrkivän kerronnan vuoksi selvästi vaikeampaa sietää. Vaikka kuinka ymmärränkin elokuvan keinotekoisen todellisuuden, tällainen laiskan nationalistinen elokuvanteko vain raivostuttaa minua.

Asiat on kuitenkin laitettava oikeisiin mittasuhteisiin ja todettava, että chileläisten kieliopillisesti oikea, mutta latinomaisesti murtaen puhuttu englanti on tästä asiaan liittymättömästä esipuheesta huolimatta se asia, joka The 33:ssä minua ärsyttää vähiten.

Vuonna 2010 Chilessä 33 San Josén kaivoksen työntekijää jäi loukkuun maan alle kaivoksen sorruttua. Miehiin saatiin yhteys vasta 17 päivän päästä, ja tämän ajan he olivat selvinneet äärimmäisen niukalla ravinnolla. Tästä kului vielä 52 päivää, ennen kuin heidät loppujen lopuksi saatiin pelastettua. Elokuva kuvaa lähinnä työläisten johtajahahmoksi kohonnutta Mario Sepúlvedaa (Antonio Banderas) ja kaivosministeri Laurence Golbornen (Rodrigo Santoro) taistelua miesten pelastamiseksi.

Amerikkalaisella elokuvalla on pitkä perinne onnistuneiden ja koskettavien katastrofi- ja sankaritarinoiden kuvaamisessa, ja tämän vuoksi odotan niiltä edes jonkinlaista laatua. Vaikka kyseiset elokuvat ovatkin suurimmaksi osaksi kömpelöitä, naurettavan kliseisiä, mutkat viivoittimella suoriksi oikovia ja epäuskottavuudessan naurettavia tekeleitä, niistä välittyy kuitenkin aitoa lämpöä, joka parhaimmillaan tekee katselukokemuksesta jopa sujuvaa. The 33 on tätä perinnettä halventava pohjanoteeraus, jonka kaikkinainen keinotekoisuus ei loukkaa ainoastaan 33 miehen tarinaa, vaan myös niistä kiinnostunutta katsojaa.

Draama on kaikin mittapuin tarkasteltuna uskomattoman kökköä ja manipuloivaa vetistelyä, joka on täynnä stereotypisointia. Vuoropuhelun taso on niin surkeaa, että jopa repliikit ”tiedät, etten ikinä luovuta ennen kuin on pakko” eivät ole pahimpia. Suurin osa ajasta, jonka voisi käyttää miesten psykologisen murtumisen kuvaamiseen, käytetään typerään uhoamiseen ja machoiluun. Elokuva kuvaa aivan liikaa sitä, mitä tapahtuu maan pinnalla. Täten ei saavuteta ahdistavaa tunnelmaa, jota klaustrofobisen asetelman olisi tullut hyödyntää.

Hahmot ovat laahustavia kliseemöykkyjä, erikoistehosteet kuin Syfy-kanavan haielokuvista, juonen kehittely järkyttävän kömpelöä ja pitkäveteistä. Tarvitseeko enempää sanoakaan? Se täytyy kuitenkin todeta, että elokuvan holhoavassa pikkunationalismissa on jotain säälittävän hellyttävää. Se kulminoituu kohtaukseen, jossa pelastettu mies ja häntä odottaneet ihmiset ulvovat Chilen nimeä. Englanniksi tietenkin.