That'll Be the Day kotikatsomo

Nostalgia on merkillinen ilmiö, varsinkin kun on kyse That'll Be the Dayn tapaisesta 1950-luvun kuvauksesta, joka on itsekin tehty jo 35 vuotta sitten. Tätä Suomessa aikoinaan vaille teatterilevitystä jäänyttä, sittemmin meillä vain televisiossa esitettyä elokuvaa katsoo nyt vähintään yhtä paljon oman tekoaikansa kuin kuvaamansa ajanjakson tuotteena.

Kyseessä on tavanomaisen harmiton 1970-lukulainen tulkinta nuoren kapinallisen tarinasta ja nuorisokulttuurin synnystä. Tyylilajiltaan se sijoittuu jonnekin tv-sarja Onnen päivien (1974–1984) ja George Lucasin Svengijengi '62:n (1973) välimaastoon, joskin brittiläisen arkirealismin läpi nähtynä.

Elokuva kertoo ilman isäänsä kasvaneesta Jimistä (David Essex), joka juuri ennen yliopiston pääsykoetta nakkaa kirjansa jokeen ja lähtee kotikaupungistaan viettämään huoletonta duunarielämää Wight-saarelle lomakeskukseen. Työkaverinsa Miken (Ringo Starr) kanssa hän uppoutuu yhden illan juttuihin ja uuteen rock'n'roll-musiikkiin. Niin hänen äitinsä kuin lähin ystävänsäkin varoittelevat häntä tällaisen elämän päämäärättömyydestä. Lopulta Jim palaa kotiin, menee töihin äitinsä kauppaan, nai tytön ja saa lapsen. Jännittävää elämää janoava nuorukainen ei kuitenkaan kykene asettumaan aloilleen ja lopulta veri vetää häntä uusiin seikkailuihin. Jimin vaiheita seuraavalla vuosikymmenellä seurannut jatko-osa Stardust valmistui vuonna 1974.

Mielenkiintoa elokuvan katsomiseen tuo sen tuotantokonteksti: tekoaikaan kultaisen nuoruutensa 1960-luvulla eläneet suuret ikäluokat olivat kasvaneet aikuisiksi ja edellisen vuosikymmenen idealismi oli vaihtunut kyynisyydeksi. Katse kääntyi luonnollisesti taaksepäin aikaan ennen mullistusten vuosikymmentä. Tällaiseksi melko yksioikoiseksi 1950-luvun lopun viattomuuden ja nuoruuden levottoman etsinnän ylistykseksi paljastuu myös genren edelläkävijä That'll Be the Day.

Nostalgiaelementtiä alleviivaa varhaisten rock'n'roll-klassikoiden jatkuvan virran lisäksi kahden maineikkaan brittiyhtyeen, Beatlesin ja Whon rumpaleiden – Starrin sekä pienessä roolissa olevan Keith Moonin – esiintyminen elokuvassa. Kyseiset herrat ovat paitsi hupaisan yli-ikäisiä rooleihinsa, myös näyttelijäntaidoiltaan melko vaatimattomia. Itse David Essexiltä pääosassa puolestaan puuttuu särmää, joka tekisi Jimistä uskottavan hahmon.

That'll Be the Day ei elokuvana ole pahoin vanhentunut, joskin se on visuaaliselta ilmeeltään enemmän 1970- kuin 1950-lukua. Parhaat tätä aikaa esittävät nuorisokuvaukset tehtiin kuitenkin heti tuoreeltaan Englannissa niin sanottujen kitchen sink -koulukunnan edustajien Tony Richardsonin ja kumppanien toimesta. Toisaalta kliseinen ja siloiteltu That'll Be the Day ei retrosuuntauksen edustajanakaan ole sieltä muistettavimmasta päästä, sillä se kalpenee esimerkiksi saman vuosikymmenen lopulla valmistuneen Quadrophenian (1979) rinnalla. Laimeaksi jäävä elokuva kiinnostanee lopulta toden teolla lähinnä vain aikakauden musiikin sekä edellä mainittujen yhtyeiden faneja.