Terminator: Dark Fate kotikatsomo

James Cameronin Terminator (1984) on aikojen saatossa kasvanut elokuvasarjaksi, josta kiinnostavuus on huvennut jatko-osien rönsyillessä yhä sekavammiksi. Cameronin paluu elokuvasarjan pariin antoi pientä toivonkipinää Terminator-elokuvien uskottavasta uudelleentulemisesta, onnistuihan George Millerkin elvyttämään Fury Roadilla (2015) Mad Maxin uuteen lentoon. Valitettavasti Cameronin kynäilemästä ja tuottamasta kuudennesta Terminatorista, Dark Fate, tuli kuitenkin kananlento. Parisataa miljoonaa maksanut elokuva tuotti hädin tuskin tuotantokustannuksiaan takaisin eikä vastaanotto noin muutenkaan ollut erityisen ylistävää.

Aikahyppelysekoilu oli aiemmissa Terminator-sarjan jatkokyhäelmissä lähtenyt siinä määrin laukalle, että nyt tarina palautettiin alkujuurilleen jatkamaan kakkososa Judgement Dayn (1991) tarinalinjaa. Näin Linda Hamiltonin ja Arnold Schwarzeneggerin hahmotkin saatiin mukaan alkuperäistarinaan sopien. Toki rinnalle ja varsinaisiin pääosiin tuotiin uusia hahmoja, ja tarinaankin kynäiltiin uusia polkuja, mutta tosiasiallisesti Terminator: Dark Fatessa veivataan läpi tismalleen sama kuvio kuin kahdessa ensimmäisessä elokuvassa. Ja mikä pahinta: kaikki tehdään tylsän geneerisesti pelkkään toimintalimboon luottaen.

Kankean aloituksen jälkeen tarinalla on lyhyt etsikkoaikansa, jonka myötä Dark Fate ennättää ohikiitävän hetken verran olla orastavan kiinnostava, kunnes selviää, että mihinkään uuteen ei ole rahkeita ja rippeet tungetaan toimintamankelin läpi. Lopputulos muistuttaa ankeaa toisintoa kahdesta ensimmäisestä Terminator-elokuvasta toiminnan ollessa samaa tusinatavaraa kuin kaikissa muissakin tämän ajan toimintarypistyksissä eli loputonta ammuskelua ja turpasaunaa vailla logiikan saati innovatiivisuuden häivää.

Alkuperäinen Terminator on ikoninen elokuva. Pienellä budjetilla tehty scifitoiminta maalasi lohduttoman tulevaisuusdystopian ollen temaattisesti aikaansa edellä. Muiden aikalaistensa tavoin se oli luomassa New Bad Future -scifin käsitettä ja osaltaan rakensi kuvastoa cyberpunkin läpilyönnille. Samalla kyse oli suoraviivaisesta ja konstailemattomasta fyysisestä toiminnasta, mistä 1980-luku elokuvien osalta paljolti muistetaan.

Terminator saavutti kulttimaineen jo 1980-luvulla ja vuoden 1991 jatko-osaa Judgement Daytä työstäessään Cameron lienee hyödyntänyt kokemustaan Aliensista (1986), jossa hän ei lähtenyt toisintamaan Ridley Scottin alkuteoksen (Alien, 1979) tieteiskauhukuvastoa, vaan vei tarinaa loogisesti eteenpäin jalostaen sen puhtaasti toiminnalliseen konseptiin varsin onnistuneesti. Saman hän teki omalle Terminatorilleen, jonka kakkososasta on tullut scifitoiminnan kulmakiviä, johon viitataan ja jonka onelinereita toistellaan yhä edelleen.

Siinä missä Alien-elokuvien sarja sittemmin syventyi filosofisempiinkin teemoihin enemmän tai vähemmän onnistuneesti Terminator-sarja on jatkanut matkaansa lähinnä pelkkänä ryskeenä. Myöhemmistä Alieneista voi olla montaa mieltä, mutta elokuvat ovat olleet ainakin tekoajankohtansa teemoja kiinnostavasti käsitelleitä teoksia. Samaa ei voi sanoa myöhemmistä Terminatoreista, jotka ovat jo unohtuneet elokuvahistorian hämyyn pölyttymään.

Ja jonnekin tunkkaiseen hämyyn Dark Fatenkin joutaa unohtaa. Naisten roolin korostaminen toiminnallisuudessa on tietysti ajanhengessä trendikästä, mutta pohjimmiltaan kyse on vain kuusen koristeiden vaihtamisesta. Tuoreutta ja uusia näkökulmia olisi kaivattu itse asiaan eli sisältöön ja toimintaan geneerisen patsastelun ja itsensä toistamisen sijaan. Toimijoiden sukupuoli on sivuseikka, jos sisältö on silkkaa huttua. Toimintascifin moderneista klassikoista ponnistavan uuden nousun sijaan Terminator: Dark Fate vaikuttaa nuoremman polven vetämältä Cameronin, Hamiltonin ja Schwarzeneggerin eläkepäivien terapiatoiminnalta.