Sydänmailla kotikatsomo

Suvun sisäiset salaisuudet ja ristiriidat sekä pinnallisen idyllin murtuminen ovat aikojen saatossa tarjonneet elokuvan sisällölle perustavanlaatuisen, jopa ehtymättömältä tuntuvan lähteen. Jocelyn Moorhouse on sisäistänyt edelliset opit erinomaisesti elokuvassaan Sydänmailla, mutta unohtanut samalla tuoda oman näkemyksensä elokuvan maailmaan - Sydänmailla ei yksinkertaisesti tarjoa katsojalle mitään uutta. Elokuvassa riidellään ja rakastetaan, ihmissuhteita puretaan ja rakennetaan uudelleen, salaisuuksia paljastetaan ja niitä synnytetään pidettäviksi ja edelleen paljastettaviksi. Kaikki tapahtumat käydään kuitenkin läpi yhdentekevästi, ikään kuin tiedottomasti matkien kaikkia niitä edeltäviä tarinoita ja elokuvia.

Sydänmailla pureutuu Cookin suvun vaiheisiin. Keskiössä on suuri maapala, tuhat eekkeriä, jonka suvun ulkomaailman kunnioittama ja arvostama isä haluaa jakaa kolmen tyttärensä, Ginnyn (Jessica Lange), Rosen (Michelle Pfeiffer) ja Carolinen (Jennifer Jason Leigh), kesken. Jaettu maa riisuu menneisyyden kauhistuttavuudet kipeästi kaikkien tarkastelulle alttiiksi ja ulottaa otteensa elokuvan ihmisten nykypäivään. Kun maa-ala muuttuu viljavasta ja velattomasta idyllistä kiinnityksiin hukkuvaksi sotatantereeksi, myös sisarusten elämät alkavat murentua samaa petollisen kiihtyvää vauhtia.

Tuhannen eekkerin peltoala aiheuttaa tytärten keskuudessa henkisen myllerryksen, jonka löyhästi rajaamassa kehikossa puidaan niin insestiä, rintasyöpää, keskenmenoja, pettämistä, rakkautta, mustasukkaisuutta, rahahuolia, kuolemaa kuin äidittömyyttäkin. Kenties ongelmallisinta elokuvassa on juuri se, että se ammentaa liiallisuuksiin asti voimansa kaikkinaisessa dramaattisessa vastenmielisyydessä likoamisesta. Ikään kuin elokuva ei jätä ainuttakaan potentiaalista traagista ainesosasta käyttämättä, vaan hyödyntää jokaisen ainakin nimeämällä sen pinnallisesti osaksi kokonaisuuttaan. Tällainen perinpohjaisten vakavuuksien keveä koskettelu saa aikaan sen, että lopulta mikään elokuvassa ei tunnu hymyttömästi otettavalta tai vakavalta ylipäätään, vaan pikemminkin tahattoman huvittavalta ja kömpelöltä, viimeistelemättömältäkin.

Erityisen valitettavaa on, että elokuva on näennäisestä tunnelatauksestaan huolimatta hyvin kylmäkiskoinen kokonaisuus. Perin surullisista ihmiskohtaloistaan huolimatta sen ei onnistu liikuttaa katsojaa minkäänasteisella todellisella tunnelatauksella. Sydänmailla saa ihmiselämän kurjuuden näyttämään suurelta mitättömyydeltä. Asiat, jotka voisivat riipaista sydänalaa useampaankin otteeseen ja jopa kutistaa katsojan sydämen pienenpieneksi rusinaksi traagisuudellaan ja ennen kaikkea sen myötäelämisellä, esitetään mitäänsanomattomina, ilman minkäänlaista toteavuutta tai osaaottavuuteen patistavaa asennoitumista. Katsojan sisikuntaa ei purista minkäänlainen tuskantapainen elokuvaa katsottaessa, ja hämmentävintä onkin tämä elokuvan traagisten tapahtumien välinpitämättömänä seuraamisen ahdistavuus.

Sydänmailla ei anna mitään eikä ota mitään - korkeintaan se riistää katsojalta vajaan kaksituntisen, jos siis oletetaan, että tämä on jaksanut pitäytyä elokuvan maailmassa ilman ikävystyttävän elokuvan pahinta vihollista, pikakelausta.

ks. ensi-ilta