Summer in February kotikatsomo

Historialliset draamat harmittavan usein luottavat ajankuvaan sekä hienoihin maisemiin ja pukuihin henkilöhahmoista niinkään välittämättä. Tekijät tuntuvat ajattelevan, että tämä riittää paremman puutteessa. Hyvin yleistä on myös epätoivoisesti korostaa sepitteellisen tarinan perustuvan todelliseen elämään. Silloinhan elokuvan ainakin pitäisi olla hyvä, varsinkin kun sen virheet peittää ylilyötyyn melodraamaan. Jos haluaa tällaisesta elokuvanteosta esimerkin, ei liene parempaa paikkaa aloittaa kuin Christopher Menaulin Summer in February, sillä uskomatonta kyllä, se epäonnistuu aivan kaikessa, mitä se yrittää.

AJ Munnings (Dominic Cooper) on ylimielinen juoppotaiteilija, joka tapaa viehättävän nuoren maalaamisesta kiinnostuneen Florence Carter-Woodin (Emily Browning). Munningsin paras ystävä, sotamies Gilbert Evans (Dan Stevens) on kuitenkin myös iskenyt silmänsä Florenceen. Ystävysten päivät koostuvat lähinnä toistensa kuvien maalaamisesta ja idyllisessä rannikkomaisemassa haahuilemisesta, taiteen tekeminen kun on ihanaa ja rakkaus myös.

Elokuvan rytmitys on omituinen ja pomppii kohtauksesta toiseen hurjalla kiireellä. Ensimmäisen kahdenkymmenen minuutin aikana katsojalle esitellään suuri joukko hahmoja, joista vain Carter-Woodiin ja Munningsiin keskitytään kunnolla. Kilpakosija Evansille ei anneta juuri mitään tilaisuutta kehittyä henkilönä, ja Stevens onkin kuin pelkkä mitäänsanomaton puupalikka lavasteiden keskellä. Ja kun kaiken kiireen keskeltä löytyy jotain rauhallisia hetkiä, ne ovat niinkin hienoja oivalluksia kuin aavan meren tai ratsastuksen kuvaaminen.

Suurta kehitystä eivät koe muutkaan henkilöhahmot. Heti ensimmäisistä kohtauksista alkaen tehdään selväksi, että Munnings on se öykkäri ja Carter-Wood se romanttinen, naiivin höynäytettävä tyttö. Tällainen lokerointi voisi vielä jopa toimia, jos elokuva olisi edes siedettävästi tehty pastissi romantiikan aikakaudelle ja siitä tehdyille hienoille elokuville. Sitä se ei kuitenkaan ole, vaan päinvastoin yrittää varastaa kaiken, mikä tällaisissa elokuvissa toimii.

Dialogi on poikkeuksellisen kömpelöä jopa tyylilajiinsa suhteutettuna. Kuuluvathan kliseiset rakkaudentunnustukset ja ahdistuksen hillitty peitteleminen romanttisiin draamoihin, mutta ne vaativat henkilöhahmoilta ulottuvuutta, sillä muuten lopputulos on lässähtäneen tylsistyttävä kliseemöykky.

Erityisesti Carter-Woodin hahmoa on teennäisesti yritetty syventää kirjoittamalla kohtauksia, joissa hänet henkilöhahmona tai naisena asetetaan vastakkain joko Munningsin tai isänsä kanssa. Tämän tarkoituksena lienee epätoivoinen yritys tehdä Carter-Woodista vahva, itsenäinen naishahmo, joka on vain ajan miesvaltaisuuden vanki. Edes feministinen painotus ei kuitenkaan toimi, sillä Carter-Woodin tarinan aikana tekemät päätökset ja valinnat ovat niin epäuskottavan naurettavia, että hahmoa ei voi nähdä muuna kuin nimenomaan stereotyyppisenä yksiulotteisena naisena, jonka ainoa tehtävä elokuvassa on toimia miesten halujen kohteena.

Elokuva käsittelee taiteen ja kauneuden teemoja niin kömpelösti, että sen suurimpia huipentumia ovat mässäilevät lähikuvat Emily Browningista, joihin kuuluu myös hänen täysin turha alastonkohtauksensa. Maisemissa ja maalauksissa vellotaan ja ulkokuori kyllä kiiltää, mutta pelkkä visuaalinen elementti ei voi toimia, jos tarinaa ei ole nimeksikään. Mieluummin menisin katselemaan Munningsin maalauksia taidemuseoon, niissä saattaisi olla jopa jotain syvyyttä.