Snowpiercer: Season 1 kotikatsomo

Televisiosarjan myötä sana Snowpiercer yhdistetään kolmeen asiaan. Alun perin kyseessä on ranskalainen sarjakuvasarja Le Transperceneige vuodelta 1982. Se maalaa apokalyptisen kuvan maailmasta, jossa globaali supertalvi on tehnyt planeetastamme elinkelvottoman jääkalikan. Pieni osa ihmiskunnasta jatkaa eloaan 1000-vaunuisissa junissa, jotka muuntavat liikkeen energiaksi pitäen kylmyyden loitolla.

Sarjakuvasarjaa seurasi elokuva-adaptaatio Snowpiercer (2013). Siinä missä alkuperäismateriaali kattaa useamman junan tapahtumat, elokuva keskittyy yhteen junaan ja sen suljettuun ekosysteemiin. Luokkayhteiskunnan tavoin jaotellussa junassa jokaisen on hoidettava tehtävänsä kunnolla, tai muutoin resurssiketju katkeaa. Sorretuimpien saadessa asettelusta tarpeekseen syttyy tietenkin luokkasota.

Idean kolmannessa tulkinnassa televisiosarja Snowpiercer mukailee elokuvaversion rajausta. Kerronta keskittyy teokselle nimensä antaneeseen junaan, jossa luokkajännitteet kiristyvät äärimmilleen. Elokuvasta poiketen tarina ei hyppää suoraan väkivaltaisesti paisuvaan luokkasotaan, vaan kerronnan keskiössä on murhatutkimus.

Eliitin vaunuosastolta löytyy ruumis, mutta kellään sikarikkaista ei ole tarvittavia taitoja murhaajan jäljittämiseen. Junaa pyörittävä Melanie Cavill (Jennifer Connelly) hakee tilanteen ratkaisemiseksi junan perältä Andre Laytonin (Daveed Diggs) loukuttamaan murhaajaa – olihan Layton tunnetusti etsivä ennen apokalypsiä.

Junaelämän televisiosarjaversiointi lienee kummallisin tulkinta vanhasta ideasta. Tämä ei johdu murhatutkimuksesta kantavana tulokulmana, vaan tilanteen asettelusta. Sarja paljastaa jo ensimmäisen parin jakson aikana katsojalle, kuka on syyllinen. Samassa uudeksi mysteeriksi kehittyy, kuka oikeasti hallitsee junaa, mutta tämäkin paljastetaan välittömästi.

Tyypillisesti murhamysteereissä katsoja on mukana prosessissa, jolloin katsoja ja etsivä löytävät arvoituksen palasia samoissa otoksissa. Katsojasta tulee ikään kuin mestarietsivää sivusta seuraava tohtori Watson, joka pitää langat hyppysissä – mutta ei aivan niin hyvin kuin itse Sherlock Holmes. Täten tilaa jää vielä lopun suurelle paljastukselle. Snowpiercerin käyttämä kerrontatapa on tämän vastakohta, eli eteneminen ilmeisen syyllisen esittelystä johtolankojen merkitykseen.

Molemmilla tavoilla voi luoda mestarillista jännitystä, mutta varsinkin David Suchetin tulkitsemalla Hercule Poirotilla on televisiodekkareiden historiassa erityinen asema katsojien harmaiden aivosolujen nyrjäyttäjänä syyllisen paljastavissa loppukohtauksissa. Rakenne itsessään on klassikko.

Mysteerin käänteinen kertomisjärjestys syyllisestä kohti vihjeiden löytämistä on erityisen vaativaa, koska kokonaiskuvan hahmottavan katsojan on helppo tuomita perässä tulevan etsivän yritykset typeräksi hapuiluksi. Näin tapahtuu Snowpiercerin kanssa. Etsivä Laytonin suuri ajatusketju, kuinka paloitellun ruumiin paloittelu on vaatinut jotain, millä ruumiin voi paloitella, on vain yksi esimerkki tutkimuksen itsestään selvyyksien ynnäilystä.

Pyörittelyn mielivaltaisuus korostuu tuskallisesti, sillä puolessa välissä ensimmäinen kausi heittää etsiväjuonensa junan ikkunasta ja keskittyy yksinomaan kuvaamaan kapinaan nousua. Murhamysteeri jää merkityksettömäksi, kun jopa tarinamaailman sisäiset henkilöt unohtavat sen kahta jaksoa myöhemmin huutaessaan vallankumouksen nimeen.

Päätösjaksoon saapuva Snowpiercer on elokuvaversiotaan pahemmin levällään kykenemättä kuljettamaan katsojan mielenkiintoa seuraavaan kauteen. Lisäksi levällään olevasta materiaalista suurin osa unohdetaan kyydistä jo ensimmäisellä pysäkillä, joten etsivähahmon kautta näytetyt luokkayhteiskunnan teemat eivät avaudu niin kuin alkuperäisessä sarjakuvassa. Televisiosarjaversiointi on tarinallinen hybridijuna, josta ei uskallettu rakentaa omilla ehdoilla puksuttavaa oivalluskonetta.