Sliding Doors kotikatsomo

Koko elämämme on pohjimmiltaan kiinni sattumanvaraisuuksista, hetkellisistä päähänpälkähdyksistä ja silmänräpäyksellisistä mielijohteista. Enemmän tai vähemmän hedelmällinen jossittelu oman elämän käänteitä pohdittaessa ei liene kenellekään vieras ajatusrakennelma. Elämämme kulkuhan saattaa olla sietämättömällä tavalla riippuvainen vaikkapa siitä, huomaako aamulla ottaa sateenvarjon mukaansa tai palauttaa kirjaston kirjat ajoissa. Merkityksellistä koko loppuelämän kannalta saattaa olla myös se, ehtiikö ajoissa tavoittelemaansa bussiin, raitiovaunuun tai metroon.

Niin huvittavalta kuin kaikki edellinen saattaakin kuulostaa, ohjaaja Peter Howitt on varsin vakavissaan. Esikoisohjauksessaan Sliding Doors hän virittelee näkemyksiään kohtalon vaikutuksesta hauraaseen ihmiselämään juuri metroon ehtimisen kautta. Kohtalolla leikittelyn ja sen vaarallisen luonteen kirjoittamattomat säännöt ja näkymättömät rajat tulevat elokuvassa käsinkosketeltaviksi, kun katsojalle tarjoillaan fantasia yhden elämänkulun kahdesta erilaisesta vaihtoehdosta.

Ihastuttavaa jossittelua

Elokuvan päähenkilö Helen (Gwyneth Paltrow) saa potkut miesvaltaisesta työpaikastaan ja aikoo palata kesken päivän kotiin. Itse kotimatka muodostuu kuitenkin varsin ratkaisevaksi hänen loppuelämänsä kannalta riippuen siitä, ehtiikö hän ajoissa metroon vai ei. Elokuvan kuluessa katsojan eteen avautuu tilanteita, joissa kohtalon voimallinen läsnäolo on selkeästi näkyvissä. Jatkuva entä jos -ajatuksella pallottelu on sangen lumoavaa. Mitä olisikaan esimerkiksi tapahtunut, jos Helen elokuvan lopussa olisikin ehtinyt tavoittelemaansa hissiin?

Helenin kaksi elämää näyttäytyvät katsojalle vuoron perään. Kahden eri Helenin elämät kursitaan kokonaisuuksiksi pienehköistä osasista ja palasista. Elokuvan kuluessa katsoja saa jännittää, miten Helenille käy ihmissuhteiden viidakossa: paljastuuko petollinen poikaystävä (John Lynch) ja puhkeaako enteilevä suhde uuteen tuttavuuteen (John Hannah) kukoistukseensa. Helenin kahdet erilaiset hiukset peilaavat sujuvasti hänen kahta erilaista otettaan omaan elämäänsä, eikä katsojan anneta näin tuntea hämmennystä siitä, kumpi Helen kulloinkin on kyseessä. Siinä missä kuvaavan ja symbolisen lyhyttukkainen Helen on itsenäinen ja luo uraa, pitkätukkainen ja lettipäinen Helen on alistuvainen ja elättää poikaystäväänsä hanttihommilla.

Romantiikkaa ja komediaa

Sliding Doors on romanttinen komedia. Lienee tosiasia, että moinen luonnehdinta aiheuttaa paikoin katsojakunnassa uneliaisuutta ja haukotuksia. Kuitenkin juuri tämän romanttisen komedian kohdalla merkillepantavaa on, että sen onnistuu varsin mainiosti välttää leimansa toisinaan turhankin ahtaat konventiot. Yleisesti romanttista komediaa leimaava tavaton tarve sortua jopa kiusallisiin imelyyksiin on Howittin elokuvan kohdalla minimoitu. Sliding Doors kiertää kaukaa keskinkertaisuuden syvän salakuopan, johon niin useat romanttiset komediat valitettavan usein lankeavat. Romanttisen komedian kuristava leima joutuu Sliding Doorsin kohdalla siis hellittämään aika ajoin väkivaltaistakin otettaan.

Sliding Doors on hauska elokuva. Kokonaisuudessaan se ei ehkä aivan täydellisesti onnistu välttämään paikoittaista epämieluisan laskelmallisuuden tuntua, mutta elokuvan vastustamaton luonne peittää tällaiset parjaavat häivähdykset varsin vaivattomasti. Elokuvan voisi katsoa omistavan tehokkaan suojavärin kaikkinaista pahansuopuutta vastaan: Sliding Doors on yksinkertaisesti vilpittömän riemukas elokuva.

Näyttelijäkaarti suoriutuu tehtävistään hienosti. Gwyneth Paltrow on Heleninä sangen vakuuttava ja suloinen, John Hannah puolestaan uutena poikaystäväehdokkaana lempeän ystävällinen. Elokuvan pahanilmanlintua esittävää Jeanne Tripplehornia on kaikessa kopeudessaan ja ynseydessään helppo paheksua. Elokuvan riemastuttavimmat kohtaukset tarjoavat kuitenkin Helenin kaksinaamaista poikaystävää esittävä John Lynch ja tämän ystävää näyttelevä Douglas McFerran. Näiden kahden väliset baarikeskustelut pelkistävät elokuvan hullunkuriset asetelmat katsojan eteen hurjalla tavalla. Tätä kautta elokuva saa inhimillisen ulottuvuutensa, jota ei missään suhteessa voi syyttää välinpitämättömyydestä.

ks. ensi-ilta