Sicario kotikatsomo

En olisi heti uskonut, että viime vuoden tarjonnasta omiin suosikkeihin lukeutuisi kaksi toimintaelokuvaa. Genrehän on amerikkalaisessa elokuvassa rankasti taantunut uudella vuosituhannella. Jopa hieman yllättäen Villeneuven Sicario ja George Millerin Mad Max: Fury Road (2015) hengittivät ja hengästyttivät intensiteetillä, jonka vain aidon konstailematon toimintadraama pystyy tarjoamaan. Tälle todellakin oli henkinen tilauksensa, sillä edellinen toimintadraama, josta jaksoin edes vähän täristä, taisi olla Toy Story 3 (2010).

Sicariota ei kannata verrata aiempiin huumesodan kuvauksiin kuten mosaiikkiseen Trafficiin (2000), vaikka Benicio Del Toro vaikuttaa väkevästi kummassakin. Kyse on erilaisesta kerronnasta ja olemuksesta. Jos Villeneuven elokuvalle haluaa etsiä sisarkappaleen, niin se on helposti Kathryn Bigelow'n Zero Dark Thirty (2012), sillä Sicario on oikeastaan moderni sotaelokuva – tämä tulee lujalla puristuksella selväksi ensimmäisen puolituntisen aikana, kun erikoisjoukkojen eliittijermut liittyvät operaatioon ja sen jälkeen mennään jo kokenutta FBI:n kenttäagenttiakin tuulettavalla asenteella.

Villeneuve keskittyy tiukasti siksakkina sinkoilevan ajojahdin kuvaukseen, mutta aivan samoin kuten uudessa Mad Maxissa yksinkertainen, toiminnallinen tarina viljelee jatkuvasti joko henkilöidensä, sanojensa, tilanteidensa tai puhtaasti vain maisemakuviensakin kautta viitteitä lukuisista erilaisista tarinoista ja elämän sivulauseista. Esimerkiksi Juarezin häijy arki saa lopullisen tiivistelmänsä aivan viimeisissä kuvissa. Häijy arki, joka on arkea jo pelottavan monessa kaupungissa ympäri maapalloa. Ehkä kolmannen maailmansodan kauhistuttavin piirre onkin juuri siinä, ettemme ole huomanneet sen alkaneen vuosia sitten.

Jotta yksinkertainen tarina toimii moniviitteisesti, roolituksen on myös oltava kova. Ja siinä Sicario on sitä itseään. Vaikka esimerkiksi Del Toro periaatteessa toistaa itseään ja aiempia roolejaan, hänen filmiläsnäolonsa on edelleen outo, tuima ja epämiellyttävää fiilistä aiheuttavalla tavalla ristiriitainen miehenä, jolle painajaisunet ovat todellisuutta pahempia. En tiedä, mistä hän nyanssinsa ja temppunsa repii, mutta seuraavaksi tilanteen niin vaatiessa itsekin kostutan etusormeni ensin suussa...

Sicario on sielultaan äärimmäisen väkivaltainen ja vihamielinen, mutta graafisesti verisyys on vähäistä. Villeneuvella on poikkeuksellinen rytmityksen taju sekä vähäeleinen mutta näyttävä tyylikieli. Nämä purkautuvat katsojassa fyysisinä tunnetiloina. Väkivalta on jotain paljon kokonaisvaltaisempaa kuin kartellin asemiesten ryhdikäs lahtaaminen autoihinsa tullijonossa. Maailman turmiollista menoa valottava tekijä on Josh Brolinin viekas CIA-operaattori, joka on kuin Shakespearen näytelmästä nykypäivään nykäisty, totuuksia töksäyttelevä narri. Hänelle virnistely ja äärimmäinen vakavuus ovat pisteitä, joille ei ole välitiloja. Oman aikamme pimeyden sydämen sivustaseuraaja on trendikkäästi nainen, mutta Emily Bluntin kasvot ovat kuin elokuvalliseen kerrontaan luodut.

Sicarion todenmukaisuusarvoja ei kannata liikoja miettiä. Mutta verellä ruokitun maaperän todellisuuden elokuva näyttää kirjaimellisesti – miten runollisen pahaenteisesti maisemien muodot elävätkään hypnoottisissa ilmakuvissa ja miten ne ovat todistaneetkaan vuosisatojen varrella ihmisrodun pimeimpiä luonteenpiirteitä. Kiehtovan oireellisesti elokuvan viimeinen repliikki voisi olla poiminta Cormac McCarthyn romaanista. Sen tautikuvaus puhuttelee myös eurooppalaista sekä betonoi hyvin perustavanlaatuisen ja ikivanhan kysymyksen. Ketkä lähtevät vastaan, kun sudet tulevat?