Sharp Objects: Season 1 kotikatsomo

Gillian Flynn on kenties Yhdysvaltojen puhutuin moderni trillerikirjailija. Osa suosiota on hänen kykynsä katsoa lähelle. Siinä missä monet trilleristit hakevat tarinoidensa uhkakuvat kaukaa luoden abstrakteja pahuuden ruumiillistumia, jotka sekaantuvat muiden ihmisten elämiin, Flynniä kiinnostaa arkisuus.

Läheisistämme löytyvä julmuus ja psykoottisuus on paljon hyytävämpää kuin yksikään ulkoinen uhkatekijä. Samalla Flynn on herätellyt lähes unohdetun epäluotettavan kertojan perinnettä tehostaakseen epätietoisuuden piinaa. Ei siis ole ihmekään, että televisio- ja elokuvatuotannot ovat kiinnostuneita trilleritähdestä.

Valkokankaalla Flynnin tuotantoa edustaa elokuva-adaptaatio Gone Girl (2014). Se onnistui tiivistämään samannimisestä romaanista kaiken oleellisen ilman tyhmentämistä. Lopputuloksena oli jännittävä trillerifilmatisointi, jota kantoivat erinomaiset näyttelijäsuoritukset. Sharp Objects jatkaa samalla linjalla ollen ensimmäinen televisiosarja-adaptaatio Flynnin teoksista.

Kahdeksan jaksoa kattava tarina kuvaa, kuinka alkoholisoitunut toimittaja Camille Preaker (Amy Adams) joutuu palaamaan kotikyläänsä toimeksiannon myötä. Kylän menneisyyden murhista täytyisi saada artikkeli kirjoitettua, mutta pian palstan täytettä kaivataan kokonaisen juttusarjan verran, kun uusia murhia alkaa kertyä menneisyyden jatkoksi.

Flynnin teoksissa pahoja tekoja tärkeämpää on pahuuteen kykenevien ihmisten ja heidän ihmisyytensä tutkiminen. Sama teema lävistää televisiosarjaa. Kaikki kyläläiset eivät ole murhaajia, mutta jokainen kuvittelee olevansa naapuriaan parempi. Yhteisön taantuessa elitismiin eivät kyläläiset enää pysty näkemään toisiaan ihmisarvoisina yksilöinä.

Asetelmaa tukee Camille protagonistina, joka vierastaa ja moralisoi kylän rikkaimpiin kuuluvaa perhettään. Todellisuudessa hän syyllistyy samaan kaikkea lävistävään elitismiin asettaessa itsensä toimittajana koko yhteisön yläpuolelle. Median hampaissa taantuva kylä ei Camillea hetkauta. Moraalimittarin harmaudessa Sharp Objects vertautuu kriitikoiden ylistämän True Detective -sarjan (2014) ensimmäiseen kauteen, jossa maailman pahuutta päivittelevä etsiväkaksikko ei todellisuudessa anna ympäristölleen yhtään sen parempaa esimerkkiä.

Niin etsivät kuin Camille ovat hahmoja, jotka venyttävät sääntöjä ja etiikkaa saadakseen toimeksiantonsa hoidettua. Näillä ihmisillä viimeinen työtehtävä on samalla viimeinen pelastusrengas ennen uppoamista syrjäytymisen mereen. Krapulassa murhaajaa ja mestariartikkeliaan metsästävä Camille ei ole komediallinen ylilyönti, vaan murskaavan arkinen kuvaus kohtuuttomasta työpaineesta ennen lopullista romahdusta.

Camillea tulkitseva Amy Adams on jokaisessa jaksossa huippuvireessä, eikä hän kalpene verrattaessa Matthew McConaugheyn ja Woody Harrelsonin True Detective -onnistumisiin. Adams pelaa mestarillisesti lasittuvilla silmillä, hiipuvalla äänellä ja tunneheittelyllä luoden kuvan ihmisestä, joka ei pääse ulos hysteerisen itkun ja maanisen naurun vastavoimien rajalta. Kotikylän kohtaaminen tuo samaan aikaan pintaan lapsuuden vapauden ja traumojen hirveyden – onni ja ahdistus ovat sama ystävä eri vaatteissa.

Adamsin vangitsema voimakkailla tunteilla leikitteleminen on tärkeä osa trillerikerronnan jännitettä, mutta kirjojen puolella Flynniä on koko hänen uransa vaivannut turha pitkittäminen. Voimakkaat tunteet väljähtävät väistämättä, kun mysteerin paljastumista seuraavaa jälkipuintia venytetään ylimääräiset sata sivua. Televisioadaptaatio korjaa tämän tiivistämällä narratiivia lopusta, joten viime hetkellä jännitys sivaltaa armottomasti juuttumatta selittelemään mitään. Adaptaationa Sharp Objects on eittämättä nykytrillerien terävintä kärkeä.