Veri valuu maahan

Seraphim Falls on vanhatestamentillinen western-Rambo.

Koska David von Anckenin mykistävän jylhästä elokuvasta kirjoitettua elokuvakritiikkiä ei ole syytä jättää yhteen ainoaan, vaikkakin erittäin kiteyttävään lauseeseen, on hyvä lainata Stephen Kingin Musta torni -sarjan aloitussanoja. Maestro kirjoitti lauseet vuonna 1970 paperille lauseen, joka on niin hyvä, että jos King ei olisi sitä keksinyt, lause olisi syntynyt itsestään viimeistään tässä ja nyt.

"Mustiin puettu mies pakeni autiomaan halki ja revolverimies seurasi hänen jälkiään."

© Icon ProductionsEi sikäli, että Kingillä olisi Seraphim Fallsin kanssa mitään tekemistä, mutta sama hellittämättömän takaa-ajon ja kahden miehen välisen kohtalokkaan kohtaamisen tuntu välittyy jo elokuvan alkumetreillä. Partainen, karvainen ja metsittynyt Gideon (Pierce Brosnan yhdessä uransa parhaista rooleista) joutuu pakenemaan vuoristoisessa, lumisessa erämaassa henkensä edestä kivikasvoista Carveria (Liam Neeson) ja hänen apureitaan.

© Icon ProductionsMitään ei selitetä, mitään ei pehmennetä. Mitään ei edes puhuta pitkiin aikoihin, eikä elokuva ole muutenkaan turhalla dialogilla pilattu. Haavoittuneen Gideonin kärsimä tuska välittyy raa’an elävästi ja inhimillisesti. Lumisen vuoriston kylmyys suorastaan huokuu ruudusta ulos. Häikäilemättömänä selviytyjänä ja sisällissodan veteraanina Gideon on kuitenkin kuolettavan vaarallinen, ja käyttää luonnon elementtejä ja sissikeinoja hyväkseen brutaalin tehokkaasti.

Western ei ole vain elokuvatyyppi, se on mielentila. Autiot metsämökit, ruohotasangot, rautatietä rakentavat häikäilemättömät liikemiehet, orjuutetut kiinalaiset ja kierot saarnamiehet ovat tarkkaan harkittuja etappeja Seraphim Fallsin jäntevässä, tinkimättömässä draamankaaressa. Vaikka elokuva on kahden huippusuorituksen tekevän irlantilaisnäyttelijän välinen ottelu, luonnenäyttelijät kuten Tom Noonan, Michael Wincott ja Anjelica Huston sävyttävät tummanpuhuvaa tunneskaalaa taiten ja vähäeleisesti.

© Icon ProductionsJylhä, koruton mutta tyylikkään varmasti kuvattu teos maalaa sekä fyysisen että henkisen horisontin. Lännenmaisemat ovat sielunmaisemia, eteni matka sitten hyisestä vuoristohelvetistä tasankomaiden läpi, polttavaan kuumaan autiomaahan. Syyt takaa-ajoon ja rikkiraastettujen, pakkomielteisten miesten suhteeseen selviävät vasta elokuvan viimeisellä kolmanneksella, ja siinä vaiheessa niillä ei ole edes niin väliä. Ei ole väliä, kumpi miehistä on tehnyt mitäkin tai kuka on oikeassa, kummatkin ovat yhtä kiinni vihan ja väkivaltaisen toiminnan kierteessä ja kummatkin yhtä väsyneitä henkisesti.

© Icon ProductionsTakaa-ajajan ja takaa-ajetun vertauskuvallinen taival muuttuu konkreettisen mytologiseksi matkaksi halki autiomaan helvetin. Polttavassa paahteessa vankkureillaan ajeleva Louise C. Fair (Huston) voi olla nimensä mukainen raamatullinen kiusaus, tai silkkaa nääntymisen aiheuttamaa harhaa. Sillä, ovatko ihmisen koettelemukset ulkoisia vai sisäisiä, ei ole väliä.

Jo maskuliinisen karhea ja keskittyneen tiivis asetelma riittäisi yhdessä tiukan toiminnan kanssa tekemään Seraphim Fallsista hyvän elokuvan. Erinomaiseksi se muuttuu loppuasetelmiensa myötä. Monitulkintainen loppu onnistuu yllättämään ja nostamaan teoksen vielä uudelle kerronnalliselle tasolle, joka ei kuitenkaan sorru postmoderniin kikkailuun tai vanhan koulukunnan westernin hengen dramaattiseen vähättelemiseen. Kuten parhaat westernit, Seraphim Falls kertoo jotakin ihmisyydestä.

* * * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 3 / 2 henkilöä