Ummehtunut kauhujentalo

Kauhuelokuvissa hyödynnetään usein genrensä vakiintuneita piirteitä. Genreen erikoistuneen norjalaisen ohjaaja André Øvredalin toinen englanninkielinen elokuva Scary Stories to Tell in the Dark (2019) toimii kokonaan kauhuelokuvien kuvaston ja tarinoiden kierrättämisen varassa. Elokuvaa markkinoitiin lähinnä tuottajansa nyt jo Oscarin voittaneen kauhuelokuvagurun Guillermo del Toron nimellä.

Scary Stories to Tell in the DarkScary Stories to Tell in the Dark on adaptaatio Alvin Schwartzin kirjoittamista Stephen Gammellin kuvittamista lasten kauhukirjoista, jotka ilmestyivät vuosina 1981–1991. Kirjojen lyhyttarinoiden sisältämät rajut aiheet saivat aikanaan osakseen kritiikkiä ja niiden demonien sekä aaveiden kuvitus on tyylikkään groteskia. Elokuvassa kirjojen kuvallista ilmaisua hyödynnetään praktikaalisten sekä digitaalisten efektien yhdistämisen avulla, jossa on kaikuja myös body horrorista.

Scary Stories to Tell in the Darkissa käytetään ja yhdistellään useita kirjojen tarinoita kuten Harold ja The Red Spot yhden narratiivin sisälle tehden niiden välillä tasapainoilevasta elokuvasta melko hajanaisen. Tämä selittyy alkuperäismateriaalin lisäksi elokuvaa käsikirjoitusvaiheessa luonnostelemassa olleella viidellä kirjoittajalla.

Scary Stories to Tell in the DarkHalloween yönä 1968 Stella (Zoe Margaret Colletti) ystäviensä Auggien (Gabriel Rush) ja Chuckin (Austin Zajur) sekä Mill Valleyn kaupunkiin saapuneen Ramonin (Michael Garza) kanssa löytävät hylätyssä kummitustalossa asuneen Sarah Bellowsin (Kathleen Pollard) kauhutarinoita sisältävän kirjan. Vähitellen ystävykset huomaavat, kuinka kirjaan itsestään verellä kirjoittuvat kauhutarinat alkavat tapahtua heidän tuntemilleen ihmisille. Selviytymisestä, heidät yksitellen kohteeksi ottavissa kauhutarinoissa ja Sarahin menneisyyden selvittämisestä tulee nuorten tärkein tavoite.

Melko tuntemattomien nuorten pääosanesittäen tarjoama tuoreuden tuntu katoaa elokuvasta hyvin pian sen sukeltaessa päätä pahkaa kauhugenren historian eksploitatiiviseen käyttöön. Kauhuelokuvia rakastavan viimeisen tytön henkilöimän Stellan lisäksi monitaustaisella hahmogallerialla päästään nuorten elämänvaikeuksien lisäksi käsittelemään rasismin vaikutuksia aikakautensa Yhdysvalloissa. Kohtauksia turhaan keventävä huumori taas tuntuu useasti väärin sijoitetulta.

Scary Stories to Tell in the DarkNuorisojoukon kokemuksia kuvaava tarina yhdistyy vahvasti sekä Stephen Kingin teosten adaptaatioihin kuten Stand by Me – viimeinen kesä (1986) sekä Øvredalin inspiraatioikseen mainitsemiin Steven Spielbergin Amblin-studion elokuviin. Näiden teosten sukupolvikokemuksen nostalgia-arvolla ratsasti jo Stranger Things (2016–) televisiosarja, joten mitään uutta Scary Stories to Tell in the Dark ei tässäkään suhteessa tarjoa pieteetillä tehdyn 1960-luvun lopun ajankuvan lisäksi.

Tapahtumapaikat maissipellot, high school, kummitustalot ja mielisairaalat ovat iskostuneet genreen niin vahvasti, että niiden käyttö lisää ennestään painolastia elokuvaa kohtaan. Scary Stories to Tell in the Dark typistyy geneeristen kauhuelokuvakohtausten käyttöön milloin Carriesta (1976) tai John Carpenterin elokuvista lainattuihin. Tyylillisesti elokuvaa määrittävät kovien äänien tukemien jump scare -efektien käyttö sekä yhdessä tarinassa erittäin häiritsevät värit ja kontrasti.

Scary Stories to Tell in the DarkKansanperinteisiin pohjautuvan kauhun Troll Hunter – vaietussa salaisuudessa (2010) sekä klaustrofobisen tunnelman luomisen The Autopsy of Jane Doessa (2016) parissa taitonsa osoittanut Øvredal ei saa kummastakaan uusimmassa elokuvassaan paljoa irti. Elokuvana kauhutarinoiden kertomisesta ja niiden kirjoittamisesta Scary Stories to Tell in the Darkin olisi odottanut olevan lainauksiltaan omaperäisempi tai edes kokonaisuutena katsojan mielenkiinnon herättävä.

*
Arvostelukäytännöt