Rocky knekkaa tykimmin

Kansa tarvitsee sankareita. Teemu Selänteen voittaessa viimein Stanley Cupin monella oli tippa linssissä. Ikänsä puolesta uran ehtoopuolella oleva jääkiekkoilija oli viimein tehnyt sen, mitä kaikki toivoivat, mutta mikä vaikutti jo lähes mahdottomalta: voittanut. Tähän samaan myyttiin vanhasta kehäraakista, joka nousee vielä kerran kehään, voittaakseen, perustuu myös Sylvester Stallonen elokuva Rocky Balboa.

© 2006 MGMUrheilu on postmodernin maailman elämystuotantoa parhaimmillaan ja pahimmillaan. Teemu Selänteen tai Jari Litmasen julkisuuskuvan takana piilevää todellista henkilöä on oikeastaan mahdotonta löytää. Tähän problematiikkaan Rocky Balboa tarttuu. Se piirtää kuvaa julkisuuden taustalla olevasta henkilöstä Rocky Balboasta, joka on – toivottavasti – paljon enemmän kuin nyrkkeilijä: enemmän kuin yksi ottelu, yksi voitto tai häviö.

Rocky Balboan vahvuus on henkilökuvassa. Tämä yllättänee vasemman koukun tavoin jatko-osien kaltaista infantiilia nyrkkipolemosta odottaneet katsojat. Stallone tekee aikuisen Rockyn roolin taidolla. Rocky on päähän hakattu kaveri, jolla on iso sydän. Hänen tarkoituksensa ovat hyvät. Puheissa ei aina ole järkeä, mutta niissä on tahto mukana.

© 2006 MGMJa Rocky tahtoo takaisin kehään. Hänessä on vielä sitä kipinää, joka kaipaa tulla hakatuksi pois. Tästä syystä Rocky päättää otella vielä kerran. Hän ei kuitenkaan pääse piirimestaruuskisoihin läpsimään muita vanhoja konkareita vaan markkinamiehet heittävät hänet kehään nuoren kollin, raskaan sarjan maailmanmestarin kanssa.

Ennen ottelua on kuitenkin vielä selvitettävä välit pojan kanssa, joka häpeää isäänsä. Tätä taistoa ei käydä nyrkein vaan sanoin. Rockyn filosofian mukaan elämä ei ole pelkkää auringonpaistetta. Elämä hakkaa taukoamatta päähän. Kyse ei koskaan ole siitä, kuinka kovaa pystyy lyömään vaan siitä kuinka kovia iskuja on valmis ottamaan vastaan ja jatkamaan eteenpäin. Tätä on mestarin logiikka.

Rockyn logiikka toimii myös kuvien tasolla. Rocky Balboa palaa ensimmäisen Rockyn estetiikkaan. Paikoittelen ilmaisu muistuttaa hyvässä mielessä indie-elokuvia. Elokuvan tila on karu ja yksinkertainen kuin Rocky itse. "Sanotaan, että kun olet asunut riittävän kauan tietyssä paikassa, sinusta tulee se paikka". Paitsi elokuvan maailmaan tämä on ulotettavissa myös Stalloneen. Stallonen on Rocky ja Rocky on Stallone.

© 2006 MGMElokuva toimii mainiosti kliimaksiksi tarkoitettuun nyrkkeilyotteluun saakka. Hienosti toteutettuja nyrkkeilykohtauksia on elokuvahistoria pullollaan ensimmäisestä Rockysta Kuin raivo härkään. Tästä syystä matsi ei enää jaksa säväyttää. Varsinkin kun se on toteutettu amerikkalaista urheilutelevisioestetiikkaa mukaillen.

Ottelu on paluu nihilistisestä estetiikasta ylitsevuotavaan väkivallan spektaakkeliin, elokuvasta televisioon. Nämä kaksi tasoa ovat kuin eri maailmasta ja tekevät elokuvaan liian suuren ristiriidan. Ei kai Rocky olisi Rocky ilman nyrkkeilyottelua, mutta tässä elokuvassa keinot ovat kiinnostavampia kuin varsinainen päämäärä.

Kun Teemu nostaa kyyneleet silmissä Stanley Cupin huulilleen, monet muistavat välähdyksiä hänen urastaan ensin Jokereissa sitten Winnipegissä. Mieleen tulevat mahdollisesti myös Selänteen hyväntekeväisyystempaukset tai viimekesäinen venejupakka.

Samankaltaisilla hetkillä pelaa myös Rocky Balboa. Liikutaan tutuilla paikoilla. Välillä takauman kaltaisesti muistellaan Rockyn edesmennyttä vaimoa. Vaikka Rocky on fiktiivinen henkilö, kyse on yhtä kaikki samanlaisesta nostalgiasta kuin Selänteen tapauksessa. Menneisyyden hetkistä, jotka leikkautuvat nykyisyyteen ja muokkaavat heistä ja meistä sen, mitä olemme.

* * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 2,5 / 6 henkilöä



Lue myös