Ripley's Game kotikatsomo

Kun elokuvan ensimmäiseen viisiminuuttiseen mahtuu niin hämäriä bisneksiä, dollarinippuja pursuileva rahasalkku kuin väkivaltainen kuolemakin, katsoja tietää missä mennään. Ilmeettömät tummapukuiset miehet, lukuisat ennenaikaiset kuolemat ja pusikoissa hiippailevat pyssymiehet nimittävät Patricia Highsmithin kolmanteen Tom Ripley -aiheiseen romaaniin pohjautuvaa elokuvaa Ripley’s Game.

John Malkovichin tähdittämän ja Liliana Cavanin ohjaaman elokuvan on ilmeisesti tarkoitus pitää sisällään jännitystä, toimintaa, syyllisyyttä, inhimillisyyttä ja ties mitä. Aineksissa ei sinänsä ole valittamista, mutta lopputulos on tavallisen yllätyksetön. Hidastempoinen elokuva on täynnä kliseitä eikä se tarjoa mitään ennennäkemätöntä.

Leukemiaa sairastava kehystäjä Jonathan Trevanny (Dougray Scott) sotkeutuu Tom Ripleyn (Malkovich) ja Reevesin (Ray Winstone) hämäriin puuhiin. Hänet suostutellaan tappamaan suuresta summasta rahaa, mutta pelkkä rikastuminen teon motiivina tuntuu riittämättömältä. Trevannylla on suloinen, enkelinkiharainen poika ja kaunis vaimo, ja heidän takia herra potee huonoa omaatuntoa lahdatessaan ilkeitä setiä maailmalla. Mikäli perheen läsnäolon on tarkoitus tuoda elokuvaan inhimillisyyttä ja lämpöä, siinä on valitettavasti epäonnistuttu. Vaimon kiukunpuuskat ja vanhempien riitelyä säikähtävä poika tuntuvat elokuvan kokonaisuuden kannalta täysin merkityksettömiltä.

Elokuvan toteutuksessa ei ole vikaa. Näyttelijät suoriutuvat rooleistaan niin kuin pitääkin ja kuvauskin on enimmäkseen kaunista katseltavaa – eurooppalaiset kaupunkimaisemat onnistuvat hetkittäin jopa ilahduttamaan. Kokonaisuus jää kuitenkin todella vaisuksi eikä kellon vilkuilua voi välttää. Pahimmillaan elokuva tuo mieleen pienellä budjetilla toteutetun automainoksen: kun pääkaksikko kruisailee hulppeissa, autioissa vuoristomaisemissa, ei oikein tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa.

Ruumiita tulee enemmän kuin tarpeeksi. Aivan Tarantinon Kill Billin tasolle ei päästä, mutta sen verran lakoamista nähdään, että säväykset jäävät jo vähiin. Loppuhuipennus sisältää hidastuksilla mässäilevää ammuskelua ja kaverin puolesta uhrautumista. Nämäkin vedetään niin överiksi muutoin tylsää elokuvaa vasten, että homma vaikuttaa lähinnä jo parodialta.

Ripley’s Game sisältää yhden kohtauksen, jossa uneliaskin katsoja saattaa havahtua skarppaamaan. Mitään varsinaista älyllistä virikettä tarina ei tarjoa, mutta elokuvan puolivälin paikkeilla on aivan pakko ryhtyä pähkäilemään, kuinka monta ruumista onkaan mahdollista ahtaa saksalaisen junan vessaan.