Ride Along kotikatsomo

1980-luvulla kulta-aikaansa elänyttä buddy cop -genreä on vielä viime vuosinakin rikastettu erinomaisen viihdyttävillä teoksilla. Koska lajityypistä on vaikea löytää enää tuoreita lähestymistapoja, ovat parhaat viime vuosien kyttäleffat heittäytyneet postmoderneiksi. Varsinkin mahdottoman hauskat 21- ja 22 Jump Street -leffat ovat tiedostaneet lajityypin pitkän historian ja keskittyneet itsetietoiseen genrekliseille naureskeluun. Tästä huolimatta ne ovat säilyttäneet tuoreutensa.

Epäonnistuneemmat teokset, kuten Kevin Smithin muutaman vuoden takainen Cop Out, ovat lähes poikkeuksetta kapsahtaneet katajaan yrittäessään jäljitellä naiivien kasarileffojen rakennetta. Rakennuspalikkoina on käytetty samoja kliseitä, mutta usein tällainen lähestymistapa on johtanut kulahtaneeseen lopputulokseen, sillä tekijöillä on selviä vaikeuksia upottaa vanhoihin kaavoihin mitään oikeasti tuoretta sisältöä.

Tähän sortuu myös Ride Along. Se suhtautuu aiheeseensa useimpien 2010-luvun elokuvien tapaan liian vakavasti. Se on toimintakomedia, jossa on yhtä vähän toimintaa kuin huumoria. Paljon puhetta mutta vähän hauskanpitoa. Hahmot viittaavat dialogissa useampaan kertaan kovaksikeitettyyn Training Dayhin, joka on samantapaisen alkutilanteensa vuoksi ilmiselvä lähde. Lopulta Ride Along kiertää tämänkin yhteyden liian kaukaa ollakseen suoranainen parodia. Siihen se on liian kiltti, tarkkaan ottaen K12.

Konsolinhakkaaja Ben (Kevin Hart) hakee tyttöystävänsä veljeltä (Ice Cube) hyväksyntää avioliitolle hakemalla poliisikouluun. James-lanko ei ole lainkaan vakuuttunut Benin kyvyistä ja päättää ottaa häneltä luulot pois tarjoamalla mahdollisuutta tutustua poliisityöhön yhden päivän ajan. Käytännössä se tarkoittaa autossa istumista ja partioimista.

Toistuva vitsi on seuraava: James laittaa Benin suorittamaan erilaisia älyttömiä toimeksiantoja, Ben joutuu pinteeseen ja lopuksi James käy pelastamassa hänet tilanteesta. Irtonauruja haetaan epätoivoisesti. Viimeistään kohtauksessa, jossa supermarketissa riehuva keski-ikäinen mies sivelee vartalolleen hunajaa, tekee mieli nauraa säälistä.

Tämä kyykytysnäytös nappaa kaksi kolmasosaa elokuvan kestosta. Päivän lähestyessä loppuaan Jamesille tarjoutuu mahdollisuus napata pitkään jäljittämänsä rikollispomo Omar (Laurence Fishburne), jolloin hän joutuu hiukan vastentahtoisesti ottamaan Benin mukaansa vaaralliselle tehtävälle. Vasta tässä vaiheessa varsinainen juoni alkaa ja aiempi staattisuuden venyttäminen tuntuu vain tekosyyltä tapahtumien pysäyttämiselle. Ihan kuin elokuva yrittäisi viivyttää ennalta arvattavaa loppuratkaisua, jotta hahmoja ei tarvitsisi lainkaan syventää. Rakenne on pahasti viallinen.

Kevin Hart yrittää pelastaa elokuvan moottoriturpansa avulla, kuten Eddie Murphy teki alkuperäisessä Beverly Hillsin kytässä. Tulos jää laihaksi, mutta ei Hartia voi syyttää kovasta yrittämisestä. Jo muutaman minuutin katselun jälkeen on selvää, ettei hänen puhetulvansa vie tarinaa mihinkään suuntaan. Eikä sitä tee myöskään Ice Cube, joka tyytyy toistamaan väsyneitä yrmy-maneerejaan vailla minkäänlaista innostusta.