Reminiscence kotikatsomo

Muisti ja muistot ovat tieteiselokuvien ajattomia teemoja. Blade Runnerissa muisti ja muistot määrittelivät identiteettiä ja ihmisyyttä, Reminiscencessa muisti ja muistot määrittelevät todellisuutta, tai sitä mitä todellisuudeksi koetaan.

Lähitulevaisuudessa sota ja merten tulviminen ovat ajaneet ihmiskunnan ahdinkoon. Ankeassa todellisuudessa ihmiset hakeutuvat muistoissaan aikoihin, jolloin asiat olivat paremmin. Tähän todellisuuspakoon mahdollisuuden tarjoaa Hugh Jackmanin esittämän entisen sotilaan yritys, jossa ihmiset pääsevät kokemaan uudestaan itselleen tärkeitä hetkiä, kun muistot visualisoidaan kolmiulotteisiksi. Yksi asiakkaista tekee jäyhään mieheen vaikutuksen, eikä jätä häntä rauhaan.

Televisiosarja Westworldin toisena luojana tunnetun Lisa Joyn esikoisohjaus synnytti etukäteen laajempaakin mielenkiintoa, joka ensi-illan jälkeen laantui nopeasti, sillä moni koki elokuvan pettymykseksi. Monimutkainen tarina koettiin haasteelliseksi eikä kiitosta kerännyt liki kaiken lainaaminen tieteiselokuvan merkkiteoksilta.

Tieteiselokuva on sikäli vaikea lajityyppi, että tietyt teokset ovat pitkälti määrittäneet niin genren sisältöä kuin muotoa. Varsinkin postapokalyptista tai neo noir -tyyppistä elokuvaa lienee liki mahdoton tehdä ilman, että joutuu loputtoman vertailun alle. Reminiscencen voi nähdä lainana lukuisista modernin scifin merkkiteoksista aina Blade Runnerista (1982), Strange Daysiin (1995) ja A.I. – Tekoälyyn (2001). Lainan ohella Reminiscencen voi nähdä mainittujen teosten ja oikeastaan koko modernin tieteiselokuvan sulatusuunina. Mitään erityisen omaperäistä tästä ei toki synny, mutta kiehtovat muistin teemat on sisäistetty taiten tehdyssä käsikirjoituksessa.

Reminiscencen juonellinen tarina on keskivertoa monimutkaisempi, mutta ei millään tavoin vaikea. Päinvastoin palaset loksahtavat tyylikkäästi paikoilleen muodostaen eheän tarinakokonaisuuden, joka ei ehkä lopputulemana ole niin vaikuttava, mitä käsikirjoituksen tekniseltä taidokkuudelta odottaisi. Mikään pettymys Reminiscence ei silti ole, sillä muistin teemoja ei hetkeen ole lajityypin saralla käsitelty yhtä vakavasti.

Tarinan hahmoilla on puutteensa ja vikansa, mikä tekee heistä inhimillisesti samaistuttavia. Menneisyydestä kumpuavat motiivit aukeavat vähitellen selittäen henkilöiden hyvinkin äärimmäisiä tekoja ja ratkaisuja. Ytimessä on todellisuuden käsite. Mikä määrittää itse kunkin todellisuutta: eletty menneisyys ja siihen palaaminen vai nykyhetki ja tulevaisuus? Menneeseen todellisuuteen palaaminen voi toimia henkisenä turvasatamana, mutta se ei ratkaise nykyistä todellisuutta puhumattakaan tulevasta todellisuudesta, on kyse sitten ympäristöstä, yhteiskunnasta tai ihmisen yksityiselämästä. Tätä problematiikkaa Joy pallottelee kiinnostavasti tarjoamatta liian pureksittuja ratkaisuja. Teemojen suhteen katsojalle on annettu riittävästi tulkinnan vapautta.

Käsikirjoituksen onnistumiset eivät kuitenkaan kunnolla välity elokuvalliseen toteutukseen. Kokeneemman tai visuaalisen kerronnan suhteen visionäärisemmän ohjaajan käsissä Reminiscencestä olisi voinut jalostua lajityypin merkkiteos, mihin sisällön antimet olisivat antaneet mahdollisuuden. Nyt elokuvallisessa toteutuksessa on liikaa tarpeettomia säröjä.

Elokuvan muutamat toimintakohtaukset ovat silmiin pistävän huonoja. Toimintakohtaukset itsessään ovat tarinan kannalta liki tarpeettomia ja toteutukseltaan tyylittömiä suhteessa elokuvan noir-henkiseen atmosfääriin. Kerronnassa käytetty päähenkilön selittävä monologi sen sijaan henkii noir-perinteitä, mutta on tieteiselokuvan kontekstissa yhtä outo ratkaisu kuin aikanaan Blade Runnerin tuottajaversiossa. Tarinan tai edes elokuvan tapahtumamaailman selittämisessä päähenkilön selostukset ovat täysin tarpeettomia. Kerronnallisesti olennaiset asiat ovat elokuvasta oivallettavissa ilman päähenkilön selostamia latteuksiakin.

Nykyisellään suurin este merkityksellisten elokuvien syntymiselle vaikuttaa olevan tekijöiden jatkuva katsojien aliarviointi. Kaikki selitetään puhki, alleviivataan ja väännetään rautalangasta. Katsojalta viedään niin oivaltamisen kuin tulkinnan ilo. Taideteosten merkityksellisyys syntyy teosten tulkinnoissa, jotka ovat aina ajasta, paikasta, kulttuurista ja tulkitsijasta riippuvaisia. Jos tekijät yrittävät pakottaa tulkinnat valmiiksi tiettyihin raameihin, köyhdyttää se teoksen antia merkittävästi. Reminiscencen olisi suonut elokuvallistetun samalla tulkinnan vapaudella, millä sen käsikirjoituskin oli laadittu.