Reflections in a Golden Eye kotikatsomo

Heijastuksia kultaisessa silmässä (1967) toivottaa katsojan sisään maailmaansa lupaamalla hänelle murhan, mutta se ei ole elokuvan pointti. John Hustonin ohjaama sovitus Carson McCullersin samannimisestä romaanista (1941) ei ole perinteinen murhamysteeri.

Elokuvan tarinalinja kertoo amerikkalaisupseeri Weldon Pendertonista (Marlon Brando) ja Leonorasta (Elizabeth Taylor), kylmästä avioparista etelän pienessä armeijayhteisössä. Eloa väljähtäneeseen suhteeseen tuo heidän ystäväpariskuntansa, Morris (Brian Keith) ja Alison (Julie Harris) sekä yksi stalkkaava solttu (Robert Forster).

Viisikon kautta katsoja pääsee ihmettelemään tirkistelyn ja ulkopuolisuuden maailmaa. Heijastuksia on kaikin puolin niin sykähdyttävä ja niin kummallinen, etten oikein tiedä, mihin tarttua sitä spoilaamatta. Normeja vierastavasta käsikirjoituksesta ei juuri löydy moitteelle sijaa. Mikä vielä tärkeintä, ennen nähdyn makua tai katsojan läpinäkyvää valistusta ei ole siinä määrin kuin filmeissä yleensä.

Kasarmimiljöön vuoksi Alisonille ja Leonoralle ei jää käytännössä kuin kahden vaimon roolit mutta emännät eivät tyydy tukemaan huonompia puoliskojaan, vaan kitkaavat vastaan kitkaamasta päästyään. Molemmat etsivät omin neuvoin onnea miehiään kauempaa, ja etenkin Alison yrittää irtaantua avioliittonsa ikeestä hinnalla millä hyvänsä. Elizabeth Taylorin Leonora puolestaan on melkein liiankin karismaattinen ilmestys verrattuna homoseksuaaliseen mieheensä, Weldoniin.

Upseerin homoutta ei kuitenkaan lausuta julki missään vaiheessa. Se, kehen hän tuntee vetoa, ei tee hänestä häntä. Homoutta ei linkitetä rappioon tai hyveyteen eivätkä poikkeavat halut vie henkilöhahmolta mitään pois.

Valitettavasti Heijastuksia kultaisessa silmässä sortuu aikoinaan niin valloittaviin — tämän ajan näkökulmasta halveeraaviin — stereotypioihin toisaalla. Yksi elokuvan sivuhenkilöistä on höperö filippiiniläinen palvelija, Anacleto (Zorro David). Ensikertalaisamatöörin näyttelemä hahmo on rasittavuudessaan kuin eri elokuvasta ja oikeastaan ainut asia, joka ei toimi. Silti hänkin on vain yksi luku Heijastusten poikkeuksellisten omituisuuksien litaniassa. Jokaista leikattua nänniä ja paljasta hanuria ei tarvitse tässä luetella, lukija huomannee ne elokuvaa katsellessaan.

Onneksi Zorro Davidin Anacleto ei ole teoksessa liiaksi esillä, vaan tilaa jää hänen kollegoilleen välittää Hustonin luoman ahdistuksen tunteen runollisuutta. Brian Keithin tekopyhä everstiluutnantti varastaisi show'n melkein keneltä tahansa muulta paitsi Marlon Brandolta ja Taylorilta. Taylor on omissa silmissäni virheetön, neuroottisen nymfomaanin tulkitsijana kuin lämpöohjus, joka tietää tasan tarkkaan, mitä pitää tehdä, ja miten maaliin päästään. Omilla tavoillaan sekä Keith että Taylor ilmentävät hahmojensa moraalikäsityksiä ja yksinäisyyden tunnetta.

Ansioituneen kolmikon täydentää aidosti yritteliäs Brando. Vuodesta toiseen toistuneiden surkuhupaisuuksien jälkeen näyttää taas siltä, ettei hän olisi vain puijaamassa rahaa Tahitin-reissujensa välissä. Yhteistyö Hustonin kanssa oli harvinaisen sopusointuista, kun tämä tajusi olla oikukkaana tunnetun näyttelijän seurassa kuin rautanyrkki samettihansikkaassa.

Lipevän ohjaajan ja valkokankaan ikonin käsissä lihallistuu armeijaa ja johtajuutta ihaileva urveloupseeri, jonka kurkkua polttaa kaapitettu homous.

Brando esittää jokapäiväisessä elämässään näyttelevää ihmistä samaan aikaan omintakeisesti mutta Queimadan (1969) ja Viimeisen tangon (1972) korkeuksia hipoen; oli kyse sitten peilille ilmehtimisestä, hiusten sukimisesta tai maneerimaisesta raivonpuuskasta. Suorituksen konteksti on myös mitä mielenkiintoisin. Weldon ei nimittäin ole mitään, mitä Brando on. Roolin takana on sama miekkonen, joka pelkästään joutavia horisemalla täytti myyttisen eversti Kurtzin saappaat Ilmestyskirjassa (1979), ja joka Désireéssä (1954) oli vakuuttava Napoleon, yksi historian eittämättä pätevimmistä komentajista. (Suuri Sir Laurence Oliverkin sanoi Brandon Napoleonin olevan nerokas ja paras hänen näkemänsä ranskalaisdiktaattori.) Kaiken lisäksi hän vihasi armeijaa, ja hänet erotettiin nuorempana sotilaskoulusta. Heijastusten ehkä komein hetki tulee silloin, kun Weldon unohtuu ylistämään armeijamuistojaan. Tämä on mielikuvituksen voimaa puhtaimmillaan.

Tekijöidensä voimannäyte, dissektio ihmismielestä ei ole jokaisen kuppi teetä. Joku ei varmaan voi katsoa sitä irvistelemättä, jättämättä sitä kesken. Minulle sen jokainen kohtaus on kuitenkin häkellyttävän tehokas. Filminnös todella hengittää alkuperäismateriaalinsa substanssia.

Heijastuksia kultaisessa silmässä on kuin ystävä, edellisessä hetkessä syvällinen, seuraavassa hulvaton. Toisinaan on vaikea edes tunnistaa eroa. Se on kuin katufutaaja eikä koskaan anna katsojansa ennustaa seuraavaa siirtoa. Symboliikkaakin on enemmän kuin reikiä emmentalissa. En kuitenkaan halua pureutua siihen sen enempää, koska Hustonin ohjaustyö ja Aldo Tontin elokuvaus on parhaimmillaan kylmänä.

Tämä ajatustuote oli ilmestyessään yksiselitteinen floppi. Se ei kiillottanut Taylorin tai Brandon rapistunutta imagoa eikä saavuttanut vuosien kuluessa edes kulttistatusta. Warner Bros. ei oikein tiennyt, mitä tehdä sillä, ja ehkä siitäkin syystä arvosteluni kohde on, mitä on: yksi läntisen elokuvahistorian aliarvostetuimmista teoksista. Jos cinefiili jättää tämän vapaaehtoisesti väliin, on hän joko masokisti tai fiikus.