Rautajätti kotikatsomo

Kritiikkiä sotakoneistoa kohtaan, loistavaa piirrosjälkeä ja viihdyttävää lastenelokuvaa. Voiko näitä tarjoilla samassa leffa-ateriassa? Rautajätin mielestä voi. Sen ideoita pursuava tarjoiluvaunu saattaa vaatia jopa uuden tarkastelukerran, ettei vain mitään jäisi huomaamatta. Pastellinsävyinen Disney-maailma on kaukana tästä Warner Bros.:n metalliroiskaisusta. Se jyrisee eteenpäin asettaen lautaselle niin normaalia perhe-elämää, seikkailua ufojen merkeissä kuin tuhtia toimintaakin.

Tällä kertaa avaruus ei rysäytä maanpinnalle hellyttävää pikku-ukkoa soittamaan kotiin eikä lonkeropäistä otusta planeetalta X. Eletään vuotta 1957 ja vuoden tulokas Rockwellin pikkukaupunkiin on mittava rautainen robotti. Tämä metallihirmu ystävystyy Hogarth-nimisen pojun kanssa, joka näkee jätissä inhimillisen puolen. Aikuisilta konekaveri on pidettävä piilossa, mutta hallitus saa vihiä kummajaisesta. Ehkä hieman perinteiseltä maistuva scifi-soppa on valmis. Onneksi elokuvan ajatus yhdistää lentävä lautanen ja avaruusolio samaan persoonaan on uutuuden raikas. Se tuo tuttuun rytmikuvioon uuden, teräksisen sykkeen.

Piirroselokuva ei enää todellakaan ole synonyymi lastenelokuvalle. Tämä näkyy myös Rautajätistä. Vaikka elokuva on lapsia ajatellen tehty, se ei sorru liialliseen alleviivailuun. Sama pätee sekä pintatasoon että syvempiin kerroksiin. Tekijät eivät aliarvioi aikuiskatsojaakaan. Elokuva ei kompastele selittelyansoihin, vaan räjäyttää avoimesti pöytään timantinkovaa tulkintaa. Arvomaailmaa ei lusikoida suihin kliseiden avulla. "Ole se, mikä haluat olla", sanotaan suoraan. Sormenheristelyt sotafanaatikoille on myös tuotu elokuvaan suoraan tuoretorilta. Käsitellyt asiat ovat tuttuja, mutta lähestymistapa on uusi. Jälkiruoaksi Rautajätti valmistaa katsojalle kattauksen oivaltamisen iloa. Varttuneelle yleisölle herkkuhetkiä on runsaasti.

Joten kiristetäänpä löystyneet ruuvit! Rautajätistä ei saa otetta yksinkertaisella magneetilla. Voihan tätä ruostumatonta teräsleffaa toki maiskutella harmittomana viihteenä ja nautiskella paikoitellen kullanhohtoisista piirrospyörittelyistä. Ajattelun voi aina kärrätä romuvarastoon. Tässä animaatioilottelussa olennaisinta on tarina ja sanoma, toisin kuin Disney-tehtaan yliarvostetuissa spektaakkeleissa - niissä tekninen kikkailu vie tilaa tapahtumilta. 1950-lukuiset musiikkinamuset ja elokuvan muu äänimaailma tukevat kerrontaa, eivät varasta koko show’ta. Kuvakenttä on tarinan höysteenä eikä päinvastoin. Silti yölliset kohtaukset merellä ja metsässä, loputtoman avaruuden maalailut sekä tuhoisan tulinen lopputaistelu saavat katsojan kiistatta kumartamaan kuvia.

Teemme itse omat vihollisemme. Näemme itsemme ja toisemme haluamallamme tavalla, elokuva muistuttaa. Totuus on tarkkailijan silmässä. Loppukohtaus hämärtää hyvän ja pahan rajoja. Kysymys siitä, kuka tai mikä yksilöä lopulta ohjaa, nousee myös esiin. Viimeisenä suupalana katsojan on nieltävä huomio, että piirretty, metallinen avaruusrobottikin voi olla kouraisevan koskettava hahmo. Lopun huipennus onnistuu liikuttamaan ja jopa yllättämäänkin. Ei ihme, jos elokuvan nauttimisen jälkeen tuntee vielä tarvitsevansa rautaisannoksen nenäliinoja. Piirrosleffapuutoksen jättiseikkailu kuitenkin parantaa. Se täräyttää teholääkkeensä suoraan suoneen.