Rakkauden ehdoilla kotikatsomo

Eletään vuotta 1935. Nainen haluaa lapsen. Hänen miehensä ei sitä hänelle pysty antamaan, vaan palkkaa tarkasti valitun nuorukaisen sijaisisäksi. Nuorukainen rakastuu palavasti naiseen, mikä lienee luonnollisin seuraus tästä asetelmasta, eikä halua luopua rakastetustaan. Seuraa tuskaa, kuolemaa, mustasukkaisuutta ja intohimoa - lähes täydelliset draaman ainekset on siis niputettu yhteen. Lesli Linka Glatterin elokuva Rakkauden ehdoilla ei pahemmin kahlitse tehokkaita ja jo niin monista draamoista tuttuja kuvioitaan tai niillä leikittelyään, vaan pelaa reilusti varman päälle ammentaen vaikutteita muun muassa saippuaoopperallisista juonikuvioista.

Rakkauden ehdoilla on perin kummallinen elokuva. Se ikään kuin muuttaa jatkuvasti muotoaan, niin ettei katsoja oikein tahdo pysyä perässä tuntematta hienoista hämmennystä ja kiusaantuneisuutta. Elokuva alkaa kuin paraskin draama: Kenneth Branaghin esittämä pappi Michael McKinnon alkaa muistella tahattoman huvittavin sanakääntein menneisyyden traagisia tapahtumia, jossa Eleanor (Madeleine Stowe) ja Arthur (William Hurt) Barretin onnellinen elämä murskaantuu peruuttamattomasti harkittuun päätökseen saada erityisesti vaimon toivoma lapsi. Ennen kuin elokuva sortuu menneisyyden surullisuuden ylitsevuotavaiseen ja täysimittaiseen mässäilyyn, se yllättävästi löytääkin itsestään hetkellisen ja varsin näpäkän humoristisen tyyliosuuden. Kukin tyylinvaihdos suoritetaan sellaisella mutkattomuudella, että katsojan on vaikea löytää itsestään tällaisen toiminnan ansaitsemaa suhtautumistapaa.

Vaikka satunnaiselta tuntuvan sinkoilun eri lajityyppien välillä saattaisikin kuvitella osoittautuvan parhaimmillaan hyvinkin nautinnolliseksi ja älynystyröitä mukavasti vaivaavaksi katselukokemukseksi, Rakkauden ehdoilla musertuu oman tyylittelynsä painosta. Tuloksena on kömpelö kokonaisuus, jota on vaikea ottaa vakavasti. Vaivaannuttavinta elokuvassa on kenties se, ettei se palaakaan alun salaperäiseen tilanteeseen, josta elokuvan tapahtumat ja takaumat lähtevät vyörymään eteenpäin. Koska elokuva yleisellä tasolla muuten on pohjimmiltaan hyvin suoraviivainen ja tunteissaan ehdoton, tällainen asioiden ratkaisemattomuus tuntuu lähinnä suuren luokan huolimattomuudelta, jopa laiminlyönniltä.

Ristiriitaisia tunteita herättää myös Eleanor Barretin feminismin ja uskonnollisuuden sävyttämä elämäntarina. Eleanorin itsenäinen elämä omine huoneineen saa yhtäältä suoria viittauksia Virginia Woolfiin ja toisaalta pappi McKinnon kautta uskonnollisia värisävyjä. Mielenkiintoista on, että Eleanorin voi katsoa elokuvan edetessä saavan rangaistuksen itsenäisyydestään ja omasta tahdostaan - hän kuolee, mikä osuvinta, synnytykseen.

Surullista tässä tyylittelyn sekamelskassa on se, että moinen peittää elokuvan ansiot ja myönteiset puolet ehkä liiankin kokonaisvaltaisesti. Vaikka elokuvan tarinan rakenteellinen kömpelyys nimittäin otettaisiinkin huomioon, ei sovi kiistää, etteikö elokuvassa olisi paljon hyvää. Elokuva on kuvallisesti hyvin huolellinen, näyttelijät ovat pääosin vakuuttavia ja miljöö on erinomaisen kaunis. Sen kauniit puitteet olisivatkin ansainneet sulavamman ja toimivamman tarinan, joka olisi tehnyt oikeutta otosten viehkeydelle. On herkullista leikitellä ajatuksella, miten nautittava ja mielenkiintoinen elokuvasta olisi tullut, jos tarina olisi rakennettu hieman hallitummin. Toki elokuva kestää katsomisen sellaisenaankin, varsinkin jos sen perimmäisyyttä ei omaksu liian vakavamielisesti. Totuus kuitenkin lienee, että Rakkauden ehdoilla olisi sisältänyt aineksia johonkin suurenmoisempaankin.