Promise at Dawn kotikatsomo

Aamunkoiton lupaus on Eric Barbierin vuonna 2017 ohjaama elokuva ranskalaisen kirjailijan Romaine Garyn elämästä. Elokuva pohjautuu Garyn samannimiseen muistelmateokseen, josta on tehty ensimmäinen elokuvasovitus 1970-luvulla Jules Dassinin ohjaamana.

Elokuvan kehyskertomuksessa kuolemaa tekevä kirjailija-päähenkilö antaa muistelmansa luettavaksi naisystävälleen viimeiseksi luulemansa taksimatkan ajaksi. Muistelmien kautta avautuu kuva Pierre Nineyn esittämän Romain Katcewin (Romain Garyn alkuperäinen nimi) elämäntarinaan, joka kulkee läpi 1900-luvun alkupuoliskon antisemitistisestä Vilnasta ensin mahdollisuuksien maana näyttäytyvään Ranskaan ja tämän jälkeen toisen maailmansodan ilmataisteluihin. Keskeisenä moottorina Romainen tarinassa näyttäytyy hänen intensiivisen läheinen suhteensa Charlotte Gainsbourghin esittämään Nina-äitiin.

Tyylilajillisesti Aamunkoiton lupaus sijoittuu elämäkertaelokuvien pitkään perinteeseen. Tosielämän Romain Gary on Ranskan kulttuurielämän sankareita, jonka mukaan on nimetty aukio Pariisissa, ja joka tuli 1970-luvulla tunnetuksi traagisesti päättyneestä suhteestaan Jean Sebergin kanssa.

Elämäkertaelokuvan formaatti on mielestäni epäkiinnostava. Ihmisen elämänkaaren mahtuvaa ainutlaatuista draamaa on vaikea käsitellä elokuvallisesti menettämättä vastapainona jotain siitä, mikä tekee elokuvataiteesta mielenkiintoista ja nautittavaa. Myös Aamunkoiton lupausta vaivaa emotionaalinen latteus. Sen kohtaukset lipuvat nopeasti isosta tapahtumasta seuraavaan ja katsoja ei saa kunnolla syventyä tapahtumien merkityksiin tai tarinan hahmojen kehitykseen. Elokuva tarjoaa yleismaailmallisen lukuohjeen Romainen elämäntarinaan hyvin freudilaisella kulmalla – se johtuu äidistä.

Parhaimmillaan elämäkertaelokuvat onnistuvat tarjoamaan autiopaikan yksilön kehitykseen, pitkän aikavälin kehityskaaren hahmottumiseen yksittäisten tapahtumien kuvauksen kautta. Tälläisia sykähdyttäviä kehityksen kuvauksia on nähty muun muassa Richard Linklaterin Boyhoodissa (2014) tai television puolella Matthew Weinerin Mad Menissä. Heikoimmillaan elämäkertaelokuvat ovat kuin filmattua wikipedia-artikkelia, jossa aikajanan tapahtuvat seuraavat toinen toisiaan. Barbierin Aamunkoiton lupaus ei pysty tarjoamaan riittävää ymmärrystä Romain Garyn hahmolle pääosanäyttelijöiden toimivista roolisuorituksista huolimatta.

Elämäkerrallisuuden lisäksi Aamunkoiton lupausta voi katsoa kehityksellisenä sairaskertomuksena, jossa Romain ja Nina eivät pysty päästämään irti toisistaan vuosikymmenienkään aikana. Elokuvan Romain saavuttaa lopulta elämässään kaiken, mitä Nina-äiti on häneltä toivonut. Epäselväksi kuitenkin jää, tuottaako mikään näistä saavutuksista hänelle itselleen merkitystä tai onnea elämässä. Nina taas ei pysty näkemään omien toiveidensa narsistisuutta edes Romainen kärsimyksen tai toisen maailmansodan realiteettien edessä. Melankolista ironiaa ja lisää painotusta tarinan luennalle sairaskertomuksena tuo lopputekstien fakta siitä, että tosielämän Romain Gary ampui itsensä 66-vuotiaana kaikesta ulkoisesta menestyksestä huolimatta.

Vakavien teemojen lisäksi Aamunkoiton lupauksessa on kuitenkin myös ilahduttavaa kepeyttä ja ranskalaisen taitelijakuvauksen elämäniloa. Charlotte Gainsbourghin ja Pierre Nineyn roolisuorituksissa on mukana itseironista huumoria, jota taitavasti ei alleviivata liikaa, eivätkä huvittavat kohtaukset elokuvassa lipsahda farssin puolelle.

Aamunkoiton lupaus tarjoaa taitavasti tehdyn ja taitavien näyttelijöiden tähdittämän näkökulman ranskalaisen menestyskirjailijan elämäntarinaan. Elävämpää kuvausta Romain Garyn persoonan ja valintojen ymmärtämiseksi kaipaavien katsojien on syytä tarttua alkuperäiseen muistelmateokseen vuodelta 1960.