Aasialainen toimintaelokuva on käsite. Sen sijaan Sabun Postman Blues -elokuvasta ei tuttuja toimintasankareita löydy. Mustan huumorin siivittämä elokuva on tragikoominen kuvaus postinkantajan epätavalliseksi muuttuvasta arjesta. Toimintaa elokuva sisältää vain ripauksen, mutta polkupyöräilyä kyllä senkin edestä. Ja eksyy sitä yksi sormenpätkäkin mukaan joukkoon. Varsinainen rötös rikoselokuvaksi tituleeratusta elokuvasta on hukassa.

Sawaki (Shinichi Tsutsumi) on työhönsä leipiintynyt postimies. Vanhan diileri-ystävän Noguhcin (Keisuke Horibe) tapaaminen johtaa onnettomien sattumien summaan. Tietämättään Sawaki saa mukaansa huumepaketin sekä rituaalisessioissa leikatun Noguchin sormen, minkä takia Sawaki saa peräänsä komppanian virkaintoisia huumepoliiseja. Ennen pitkää Sawaki on kansainvälisesti etsintäkuulutettu terroristi ja sarjamurhista epäilty kriminaali. Alun hidas tempo kiihtyy loppua kohti lumipalloefektin lailla. Hitaimpia ihan hirvittää.

Sivujuonena elokuvassa kulkee Sawakin rakkaus syöpää sairastavaan tyttöön. Tapahtumien pyörteistä onnellisen tietämätön pari janoaa toistensa syliin. Ja niinhän siinä käy, että rakkaus voittaa. Tosin vasta monien varsin odottamattomien juonenkäänteiden jälkeen.

Raikasta japanismia

Postman Blues erottuu raikkaudellaan länsimaalaisesta elokuvamössöstä. Absurdeja tilanteita vilisevä elokuva on hykerryttävä läpivalaisu postinkantajan arkeen. Välillä tempo hieman hyytyy, mutta pääosin juonenkulku on jouhevaa. Tuoreet näyttelijäkasvot onnistuvat sivuosanesittäjiä myöten. Tiukkailmeinen palkkamurhaaja Joe (Ren Osugi) on huikea ilmestys osallistuessaan ammattitappajaturnauksen mittelöihin.

Postman Blues pitäytyy pelkistetyissä lähikuvissa. Verbaalinen ilmaisu on yhtä niukkaa. Henkilöt puhuvat vähän, mutta ovat sitäkin moni-ilmeisempiä. Tunnelma on kohtauksissa läpikotaisin latautunut. Visiointi on japanilaisen herkkää, mutta pinnanalaisesti vahvaa. Japanilaisen puupiirrosperinteen jälki näkyy ohjaajan otteessa. Kuvaus on selkeää, mutta voimakasta - samalla herkkää kuin kirsikkapuun kukat. Merkilliset kuvakulmat vain korostavat tapahtumien epätodellisuutta.

Paikoitellen jonkinasteinen kerronnan naiivius häiritsee. Silti omaperäinen elokuva on virkistävää katsottavaa. Raakojakin kohtauksia värittää mustanpuhuva huumori. Veri roiskuu, mutta katsojaa naurattaa. Traagisuus peittyy komiikan varjoon.

Väärään paikkaan ja väärään aikaan osuminen on Postman Bluesissa kohtalokasta. Tapahtumilla on traaginen puolensa koomisuudesta huolimatta. Syyttömänä takaa-ajettu Sawaki on järkyttävä esimerkki perusteettomasta vainosta ja ihmisjahdista. Yhteiskunnallisen kontrollin kätyreitä, poliiseja, ei Postman Bluesissa mairittelevasti kuvata. Vaino, sorto ja kiusaaminen eivät katso ulkonäköä. Pelkkä huono onni riittää.

Sanoma on kova. Järjestys ja tasapaino yhteisössä vaativat uhrinsa. Viattomat kärsivät aina. Pahantekijät saavat harvoin palkkansa. Oikeusvaltio - poliisivaltio - seisoo savijaloilla. Vallanhimoiset ihmiset levittävät vain tuhoa ympärilleen, ainakin tässä todellisuudessa. Toivoa sopii, että jostain löytyy parempi. Postman Bluesissa molli lopulta kirkastuu duuriksi.

* * * *
Arvostelukäytännöt