Phoenix kotikatsomo

Juutalaisten hirvittävistä kärsimyksistä toisen maailmansodan aikana on kirjoitettu ja kuvattu valtava määrä niin faktaa kuin fiktiota. Eikä siinä, jos tuoreidenkin teosten joukosta voi vieläkin poimia Son of Saulin (2015) kaltaisia pelottavia helmiä, niin antaa mennä vain. Tragediasta selviytyminen ja Israelin valtion perustaminen osana tätä prosessia ovat kuitenkin yhtä lailla kiehtovia, joskin elokuvissa vähemmälle huomiolle jääneitä näkökulmia.

En ole juoni-ihminen. Vaikka väistelenkin juonipaljastuksia kuin urbaani ninja, niin istahtaessani katsomaan elokuvaa, törmään vain harvoin sellaisiin koukkuihin tai aukkoihin, jotka kummemmin määrittävät kokemustani. Hubert Monteilhetin romaaniin perustuvassa ja Christian Petzoldinin ohjaamassa Phoenixissa (2014) on kuitenkin yksi hyvin keskeinen juoninyanssi, jonka uskottavuuden rajoja monellakin tapaa venyttävästä logiikasta en päässyt yli.

Ongelma on siinä, että kyseinen koukero on niin merkittävässä roolissa kasvojenkorjausleikkauksen läpi käyneen Nelly Lenzin (Nina Hoss) suhteessa hänen ex-mieheensä Johnnyyn (Ronald Zehrfeld), että siltä ei pääse karkuun. Vaikka tunnelma on monin paikoin hyvinkin vivahteikas huipentuen hitaasti totuuden paljastavaan, riipaisevaan loppunumeroon, verottaa saippuaoopperamainen typeryys koko draaman kaarta.

Petzoldin edellisen elokuvan, Barbaran (2012), tapaan Phoenix sijoittuu toisen maailmansodan jälkeiseen Saksaan. Vaikka elokuvien tapahtumien välillä on vuosikymmenten kuilu, valottavat ne molemmat sellaisia sodan jälkeisen Saksan puolia, joista ei sittemmin ole ylistysvärssyjä juuri välitetty kirjoitella. Lenzin asuttama Berliini on anarkistisen vaarallinen, miehittäjäjoukkojen mielihalujen vallassa elävä rauniokaupunki, jonka kortteleista keskitysleireiltä selvinneet etsivät turvaa.

Steven Spielbergin Munichin (2005) tapaan Phoenix pyörittelee ansiokkaasti koston ja anteeksiannon välistä köydenvetoa. Miten suhtautua ihmisiin, jotka joko aktiivisesti tai hiljaisen hyväksyvästi edesauttoivat edustamasi ihmisryhmän joukkomurhaa? Debattia käydään tällä kertaa yksilötasolla, mutta samaa väittelyä käytiin toisen maailmansodan päätyttyä myös voitokkaiden valtioiden kesken.

Monissa huoneistossa kihisi, kun koston kierre päätettiin valtiovallan toimesta lopettaa ennen kuin se ehti alkaakaan. Toki vuoteen 1947 mennessä langetettiin 25 kuolemantuomiota ja Israel jatkoi Mossadin lavein keinoin sotarikollisten metsästystä, mutta jos ”silmä silmästä” -moraalia pidetään oikeudenmukaisena, ei hirttoköyttä kulunut likikään tarpeeksi.

Nelly ja Lena (Nina Kunzendorf) edustavat väittelyn eri osapuolia, yhden halutessa väen väkisin antaa anteeksi, toisen taas katkeroiduttua sekä itsensä että yhteisönsä kokemasta vääryydestä. Uskoako siihen pieneen mahdollisuuteen, että juuri minun läheiseni olivat kaikin puolin tietämättömiä vaiko toivoa koston tuovan hyvityksen? Israel on ainakin omalta osaltaan osoittanut, miten viholliskansojen brändäys ja sementointi muurien taakse onnistuu entisiltä sorretuiltakin.