Toimittaja Hunter S. Thompsonin huuruisesta Kentucky Derby -hevoskilpailun raportoinnista vuonna 1970 alkunsa saanut gonzo-journalismi pyrki venyttämään subjektiivista kirjoittelua äärimmilleen. Asiasisältö itsessään kävi täysin yhdentekeväksi, kun A4-liuskoille tallentuikin iltaruskoaan elävän hippi- ja huumekulttuurin hallusinatorinen vainoharhaisuus. Ja gonzon kantaisän artikkeleista tulikin samalla väkivaltaisen ja ruman vieraantumisen kuvauksia.

Fear and Loathing in Las Vegas / Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa - © 1998 UniversalFear and Loathing in Las Vegas ilmestyi alunperin romaanina, jonka Thompson kirjoitti erään työkomennuksensa pohjalta. Tarkoitus oli tehdä juttu Mint 400 -moottoripyöräkilpailuista urheilulehteen. Mukaan amerikkalaisen unelman aavikkokeitaalle neonin sekä muovin kiiltoon lähti myös toinen huru-ukko, Oscar Acosta. Varsinaisessa tarinassa matkaa taittavat ystävysten alter egot, tiedotusopin professori Raoul Duke (Johnny Depp) sekä tämän samoalainen asianajaja, tohtori Gonzo (Benicio Del Toro). Kun varusteina on värikkäitä paitoja, .357-Magnum ja matkalaukullinen huumeita, lopputuloksena on pelkoa, inhoa sekä äärimmäisyyksiä puolin jos toisin - eli kaikkea muuta kuin kuiva reportaasi pyörärallista erämaan pölyissä.

Fear and Loathing in Las Vegas / Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa - © 1998 UniversalBBC:n Monty Python -sarjassa kannuksensa hankkinut ohjaaja Terry Gilliam tuntuu melkein itseoikeutetulta ohjaamaan kahden happomatkailijan uskomatonta, faktaa ja fiktiota toisiinsa nyrjäyttävää, kohellusta. Varsinkin hänen 1990-luvulla ohjaamansa kaksi elokuvaa The Fisher King (1991) sekä Twelve Monkeys (1995) ovat jo itsessään täynnä omituista, kieroon kasvanutta huumoria mutta samalla oivaltavaa tarkkanäköisyyttä. Thompsonin teoksen suhteen Gilliam pitäytyy uskollisesti alkuperäisessä tekstissä, mutta tekee omaperäistä jälkeä luodessaan katsojan eteen LSD:n, meskaliinin, kokaiinin, eetterin, erilaisten piristeiden ja alkoholin vääristämää maailmaa. Fear and Loathing in Las Vegas onkin näin pakattu täyteen myös innovatiivista jekkuilua kameran kanssa sen puutumatta kuitenkaan itsetarkoitukselliseksi.

Fear and Loathing in Las Vegas / Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa - © 1998 UniversalKaikesta huolimatta elokuva ei ole mikään huumausaineiden tai sekakäytön do it yourself -opas, vaan säälimätön ja surullinen - tai ainakin surkuhupaisa - kuvaus alakulttuurin murtumisesta, idealistisen uskon häviämisestä. Vuonna 1971 Vietnamissa sodittiin edelleen, hippien vaatimukset kaikuivat kuuroille korville ja unelma yli rajojen ulottuvasta rakkaudesta oli muuttunut kaaottiseksi sekoiluksi. Thompson ja Gilliam näyttävät itsekin suhtautuvan pessimistisesti Timothy Learyn suunnitelmiin LSD:n käyttämisestä poliittisen antagonismin työkaluna. Näin - ehkä myös tietoisesti - yhteiskunnalliset tapahtumat jäävätkin mustavalkoisiksi välähdyksiksi kromin, värivalojen ja aktiivisen tajunnanlaajentamisen vääristämän kemiallisen virtuaalitodellisuuden keskellä.

Terry Gilliam on onnistunut välttämään elokuvassaan sen ryöstöviljelyn sekä uusiokäytön maun, jonka useissa Thompsonin menoa kuvaavissa projekteissa huomaa. Ja mikäli jostakin vielä löytyy objektiivisuutta tai todellisuutta, Fear and Loathing in Las Vegas onnistuu hävittämään sen äärimmäisyyttä kosiskelevan trippinsä alle. Mutta eikö tämä ollutkin koko gonzoilun tarkoitus?

* * * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 2,6 / 7 henkilöä



Lue myös