Löyhästi harsittu, rispaantuva hamonen
Sundance-festivaalit olivat varmasti aika tylsät vuonna 2001, kun Parfyymin kaltainen elokuva kuulemma aiheutti siellä oikein "sensaation". Siitä ei nimittäin jää käteen juuri mitään muuta kuin lievä hämmennys, ja täytyy sanoa, että videon takakannen tekstit kuulostavat siltä, ettei niiden kirjoittaja ole nähnyt koko kyhäelmää. Kyseessä on newyorkilaisiin muotimaailman kuvioihin sijoittuva monisyinen draamakomedia, josta on hankala saada mitään otetta. Elokuvan juoni on kuin ohut kaistale kuviollista kangasta, joka on leikattu niin, että se alkaa ja päättyy koristekuvion keskelle. Kokonaisuutta on hankala nähdä, koska elokuvan henkilöhahmoja on niin paljon ja koska liian moni kysymys jää liian avoimeksi. Katsoja tuntee olonsa täysin ulkopuoliseksi. Kudelmaa ei ole päätelty kunnolla. Toisaalta jotkut katsojat saattavat kokea sen virkistäväksi, että kerrankin amerikkalaisessa elokuvassa ei ole kaikkea alleviivattu niin, että luokan hitaimmatkin varmasti pysyvät kärryillä.
Elokuvan henkilöhahmoihin lukeutuvat mm. englantilainen muotikuvaaja, kuolemansairas italialainen muotisuunnittelija, keski-ikäinen amerikkalainen suunnittelijanainen, naiivi hepsankeikka-suunnittelijaneiti ja muotilehden päätoimittaja. Heidän ympärillään pyörii sitten liuta onnenonkijoita, assistentteja ja ammattilaisia. Niin sanottua juonta tuntuu tässä tapauksessa olevan todella turha selittää, se nimittäin koostuu mm. erilaisista ulkokohtaisesti esitetyistä kriiseistä, hyväksikäytöstä ja irrallisista kohtaamisista. Elokuva muistuttaakin jonkinlaista "todellisuus-tv:n" tyyppistä ohjelmaa, jossa kamerakin vain toteaa, ei selitä.
Parfyymin tekijät ovat kaiketi tavoitelleet jonkinmoista dogma-elokuvien tyylistä aitoutta ja tuoreutta. He nimittäin suunnittelivat jokaiselle roolihenkilölle henkilöhistorian, jonka perusteella näyttelijät sitten improvisoivat kulloiseenkin kohtaukseen sopivat vuorosanat annettujen ohjeiden mukaan. Elokuvan tilanteet ovatkin aidon tuntuisia muminoineen ja päällekkäin puhumisineen, mutta ei kai tämäntapainen "aitous" ole arvo sinänsä?
Parfyymi on siitä erikoinen amerikkalainen elokuva, ettei se oikein pääty mitenkään eikä siinä selitetä auki asioita, joiden selviämistä katsoja saattaa odottaa. Kuten Altmanin Prêt-à-porter, Parfyymikin on kokoelma yhteen kietoutuvia tarinoita, mutta näitä eri juonteita ei sidota lopuksi yhteen mitenkään näyttävällä tavalla. Elokuvilla on muitakin eroja; Parfyymi tuntuu realistisemmalta, kun taas Prêt-à-porterissa on runsaasti lähes slapstick-elementtejä. Toisekseen vaatteiden estetiikka ja jopa ihmisvartalot jäävät Parfyymissä yllättävän vähälle huomiolle, vaikka kyseessä on "muotielokuva". Elokuvassa ei ole ainuttakaan muotinäytöstä ja siinä näytetään harvinaisen vähän vaatteita - toisin kuin saattaisi olettaa. Parfyymi tuntuukin sikäli indie-elokuvalta, että sen tekemisessä on ilmeisesti säästetty nimenomaan jättämällä muotinäytökset elokuvan ulkopuolelle.
Kaikkien muiden vastaamatta jättämiensä kysymysten lisäksi Parfyymi saa katsojan arvailemaan, milloin Brett Easton Ellisin muotimaailmaan sijoittuvasta Glamorama-romaanista mahtaa tulla elokuva, ja onko sekin yhtä hajanainen kuin Parfyymi tai Prêt-à-porter. En usko, että muotimaailmaa olisi pakko kuvata niin fragmentaarisesti ja pinnallisesti kuin monissa elokuvissa on tehty. Nämä "löyhät kudelmat" alkavat jo vähän väsyttää. Parfyymi kannattaakin ehkä katsoa vain siinä tapauksessa, että haluaa välttämättä nähdä Tom Hanksin vaimon Rita Wilsonin jossakin muualla kuin aina vain Oscar-gaalassa. No, tuo ei taida olla kovin hyvä syy.
Seuraava:
40 päivää ja 40 yötä
Arvostelu elokuvasta 40 Days And 40 Nights / 40 päivää ja 40 yötä.
Edellinen: Valkokankaan lemmikit
Arvostelu elokuvasta America''s Sweethearts / Valkokankaan lemmikit.