Kahden kerroksen väkeä Koreassa

Bong Joon Ho tunnetaan Suomessa parhaiten sarjakuvafilmatisoinnistaan Snowpiercer (2013), joka oli kauhuelokuvista tuttuun suljettuun tilaan – tässä tapauksessa junaan – sijoitettu toimintaelokuva ja dystooppinen luokkajaon kuvaus. Snowpiercer erottui positiivisesti massasta, vaikka kärsikin hieman modernien toimintaelokuvien taistelukohtausten helmasynnistä eli liian nopeiden leikkausten aiheuttamasta kuvallisesta ähkystä. Joskus vähemmän on kerta kaikkiaan enemmän, sanoi Yngwie J. Malmsteen sitten mitä tahansa.

ParasiteOhjaajan uusin, ja neljän Oscarin jälkeen varmaankin ikuisesti se tunnetuin, on hänen itsensä yhdessä Jin-Won Hanin kanssa käsikirjoittama Parasite, joka putsasi palkintopöydän voittamalla myös Cannesissa Kultaisen palmun. Vain kaksi elokuvaa on tätä ennen palkittu samana vuonna elokuva-alan himotuimmilla palkinnoilla. Parasite on ensi-iltakierroksensa jälkeen niin puhki hehkutettu, että siitä on vaikeaa sanoa enää mitään järkevää, varsinkin kun ohjaajan itsensä toive oli, ettei juonesta paljastettaisi juuri mitään alkuasetelmaa pidemmälle. Saman toiveenhan esittää Quentin Tarantino aina omien elokuviensa kohdalla.

Parasiten keskiössä on kaksi ydinperhettä. Isä, äiti, poika ja tyttö Ki asuvat kellariasunnossa, koska muuhun heillä ei ole varaa. Perhettä riivaa työttömyys, joka on leimannut perheen arkea jo ties kuinka kauan. Köyhyys ja syrjäytyminen näkyy flegmaattisena suhtautumisena oman elämänlaadun parantamiseen. Isä filosofoi, että paras kun ei pahemmin suunnittele mitään, niin ei joudu pettymään, sillä kaikki menee kuitenkin mönkään, ja parhaat suunnitelmat palkitaan mitä suurimmalla todennäköisyydellä epäonnistumisella. Pettymyshän siitä seuraa, kun turhia unelmoi, joten antaa virran viedä, pidetään matalaa profiilia ja selviydytään, tuumaa isä.

ParasiteElokuvassa ei paljasteta mitkä katkerat elämänkokemukset ovat johtaneet tähän elämänfilosofiaan. Liekö paikallinen Kela muistanut mojovalla takaisinperinnällä joka on vienyt uskon yhteiskunnalliseen oikeudenmukaisuuteen tai vanhemmat on saneerattu liian vanhoina pois nuorempien, terveempien, ketterämpien ja pienemmällä palkalla rehkivien tieltä? Vanhemmat ovat jo tyytyneet osaansa ja ymmärtävät, että köyhältä on kovin helppo viedä tuhkatkin pesästä, ylpeys kun vietiin jo, mutta pojalla on vielä tallella nuoruuden usko oman elämänsä ohjaamiseen kohti parempaa tulevaisuutta. Ki-woolle (Woo-Sik Choi) tarjoutuukin yllättävä mahdollisuus päästä varakkaan perheen tyttären yksityisopettajaksi. Herrahissi odottaa, mutta perheestään ja taustastaan ei niin vain päästä irti.

Varakkaat Parkit ovat niin ikään nelihenkinen perhe. He asuvat modernissa, kuuluisan arkkitehdin suunnittelemassa talossa, joka henkii pelkistettyä, kovalla rahalla suunniteltua ja toteutettua skandinaavista muotokieltä. Talo tuntuu leijuvan jossain eri ulottuvuudessa kuin muu maailma, muurien ja kameroiden valvomana Shangri-Lana keskellä suurkaupungin likaa ja epäjärjestystä. Siinä missä köyhät Kit ovat perheyksikkö, ovat Parkit neljä erikseen valtavassa talossaan ajelehtivaa, kukin omalla tavallaan neuroottista ja häiriintynyttä yksilöä. Perheen taloutta pyörittää jo talon edeltävältä omistajalta periytynyt kodinhoitaja. Elokuvassa kaikilla on salaisuuksia, jotka eivät halua jäädä piiloon.

ParasiteBong Joon Ho kiinnittää paljon huomiota elokuviensa visuaaliseen ilmeeseen ja eheään maailmaan, minkä huomasi jo Snowpiercerin huolella luoduista puitteista. Parasiten tapahtumien keskipisteessä oleva Parkien talo ei ole oikea, vaikka monet ovatkin sitä Soulista etsineet, vaan kulissi joka rakennettiin kuljettamaan tarinaa ja näyttelijöitä ohjaajan haluamalla tavalla. Lopputulos on melko uskottava, vaikka talon arkkitehtuurista ei muodostukaan täysin selkeää kuvaa. Itseäni jäi hieman mietityttämään juonen kannalta tärkeäksi muodostuvaan kellarin oveen liittyvät epäloogisuudet, kuten se miksi talon väki ei tunnu huomaavan ovella tapahtuvaa trafiikkia.

Se on joka tapauksessa selvää, että kahden perheen asunnot alleviivaavat näiden välillä vallitsevaa elintasokuilua. Ohjaaja tarjoilee hienoja oivalluksia köyhyydestä ja näköalattomuudesta, mutta elokuvan tunnelma on etäännytetty ja teatraalinen. Parasiten kohdalla on nostettu esiin brittiläisen Ken Loachin nimi, mikä on sinällään hieman epäreilu rinnastus, sillä Bong Joon Ho ei ainakaan tällä elokuvalla yllä lähellekään Loachin elokuvien riipaisevaa ja pakahduttavaa työläisrealismia, eikä Parasite edes pyri samaan kategoriaan Loachin elokuvien, kuten Kiitos tilauksestasi (2019) kanssa. Loachin kerrontatapa on maanläheinen ja riisuttu, Bong Joon Hon tyylitelty ja äärimmilleen lavastettu.

ParasiteVaikka Parasiten tapahtumat ovatkin periaatteessa traagisia, on mukana myös aimo annos äkkiväärää huumoria keventämässä tunnelmaa. Itse luonnehtisin elokuvaa satiiriksi joka sattuu. Onko elokuva kaikkien ylisanojen ja palkintojensa veroinen mestariteos, on asia jonka aika näyttää. Itselleni ei ainakaan ensimmäisellä katselukerralla avautunut Parasiten erinomaisuus, vaikka se hieno ja mielenkiintoinen elokuva onkin. Tunnistan itsessäni lievän ennakkoluuloisuuden sellaisia elokuvia kohtaan, jotka heti tuoreeltaan kanonisoidaan aikaa kestäväksi mestariteokseksi yksissä tuumin. Parasitesta on olemassa myös mustavalkoinen versio, joka olisi ehdottomasti kannattanut sisällyttää blu-ray-levylle.

* * * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 4,4 / 5 henkilöä