Ruumiinavaus

Liian monet suurmiehistä ja -naisista kertovat dokumentit viilettävät läpi vuosien puhuvien päiden ja arkistomateriaalin sanomatta oikeastaan mitään Wikipedian johdantolukua relevantimpaa. Päähenkilö jää etäiseksi neroksi, joka kaikesta päätellen on ammattiloiston ohella ihastuttava perheenpää, aikansa edelläkävijä ja legendaarinen panomies.

PalmeKristina Lindströmin ja Maud Nycanderin ohjaama sekä käsikirjoittama Palme (2012) aloittaa tutuilla nuoteilla. Ja mikäs on aloittaessa, ponnistuslauta on kimmoisa: pohataksi syntyneessä köyhän ystävässä on kaikki klassisen sankaritarinan edellytykset.

Tekijät kuitenkin kieltäytyvät alistumasta entisen demaripääministerin perikunnan egon silittelijöiksi. Kuningaskunnan ykkösmiehen työpöydältä suunnataan laajennetaan ensin Ruotsiin, sitten maailmalle. Kylmän sodan jälkeistä Euroopan jälleenrakennusprojektia ei nähdä tahrattomana menestysputkena.

Jos Olof Palmen eri puolia esitteleviä kohtauksia tarkastelee ilman kontekstia, jäävät ne taajaan triviaaleiksi. Käytännössä arkistomateriaali ja harmaahapsien kommentit pelaavat hyvin yhteen. Haastateltavat eivät jaarittele minuuttikaupalla, vaan heidän puheistaan on tiivistetty oleellinen. Sosiaalidemokraattien poliittisen linjan vastustajat tosin olisivat voineet saada enemmän puheenvuoroja.

PalmeSuomen tapaan Ruotsi nojasi kylmän sodan aikaan puolueettomuuspolitiikkaan. Ruotsin näkemys neutraaliudesta oli yhdistelmä anti-kommunismia ja Yhdysvalta-kriittisyyttä. Kun Palme ja Ruotsi näkivät vääryyttä, he kertoivat siitä megafonilla. Voikin sanoa, että suomalaisille tämä dokumentti osoittaa ilkeästi eron puolueettomuuden ja hyssyttelyn välillä.

Mätähampaista huolimatta Palme aloittaa uransa siloposkisena idealistina. Lopulta hän on kuin hiilikopio sellaisesta politiikan kehäketusta, joita fiktiiviset moraliteetit ovat täynnä. Henkilökuva on lähellä Robert Warren Pennin All the King’s Menin (1946) tunnelmia.

Matka poliittiseksi broileriksi näkyy kasvoilla ja kuuluu puheissa. Vanheneminen on toki luonnollista, mutta Palmen jokainen ryppy näyttäisi kuvastavan niitä lupauksia, joista puolueen edun nimissä on luovuttu. Puheenvuoroista katoaa aikaa myöten nuoren miehen intohimo ja varmuus. Tilalle luikertelevat väsyneet sirosanat.

PalmeOlisi naivia puhua dokumentista automaattisesti rehtinä ilmaisumuotona. Käytännössä dokumentti on yhtä puolueellinen kuin fiktioelokuva. Näin ollen on hyvä, että Palmen kiillotettuun kilpeen eivät sylje vain vieraat suut. Hän raapii itse panssariaan sanoillaan ja teoillaan. Traaginen kuolema tosin toimii tehokkaana kritiikkimuurina. Tästä John F. Kennedyn sankarimaine lienee tunnetuin esimerkki.

Vanhemmillakin vuosillaan Palme on median läsnä ollessa hämmentävän avoin. Takahuonekuvissa sekä hän että Ruotsin aiempi pääministeri Tage Erlander keskustelevat toimittajien kanssa mediakritiikin kannalta herkullisen välittömästi. Toimittajat vaikuttavat pikemminkin PR-miehiltä kuin haukkumaisesti jokaista sanaa tutkailevilta reporttereilta.

Lindström ja Nycander eivät pelkää sohia kipupisteitä ja toisin kuin vaikka äskettäisessä Marleyssa (2012), tappion äärelle myös pysähdytään. Korruptio, seksikäryt ja vääriä asioita tutkineiden journalistien kyseenalainen kohtelu kertovat karua kieltä hyvinvointivaltion pimeistä kolkista. Mikael Marcimainin Call Girl (2012) sopii mitä mainioimmin Palmen jälkimmäisen puoliskon aisapariksi.

* * * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 3,7 / 3 henkilöä




Powered by Preview Networks