Palava enkeli kotikatsomo

Pitkän uran tehnyt Lauri Törhönen ehti aikanaan toimia elokuva-alalla vuosikymmenen ennen ensimmäistä pitkää ohjaustyötään Palava enkeli (1984). Psykologi Hannele Törrösen kanssa yhteistyössä syntynyt käsikirjoitus, jonka Claes Andersson viimeisteli, kertoi vastavalmistuneesta sairaanhoitajasta Tuulikista. Ensimmäisen työpaikkansa Tuulikki saa psykiatrisesta sairaalasta, jossa hänen oma mielensä alkaa hiljalleen murentua läheisen potilaan traagisen kuoleman myötä.

Aihepiiriä ajatellen elokuva keräsi aikanaan varsin korkean katsojamäärän, 150 000 katsojaa, ollen ensi-iltavuotensa toiseksi katsotuin kotimainen elokuva. Vertailuksi vuoden 1984 katsotuin elokuva Uuno Turhapuro armeijan leivissä keräsi 750 000 katsojaa. Kriitikoita Palava enkeli ei liiemmin vakuuttanut vaikka ymmärtäjiäkin löytyi. Elokuva palkittiin yhdellä Jussilla, kun Eeva Eloranta sai parhaan naispääosa-Jussin vaikka varsinaisesti hänellä ei Palavassa enkelissä pääroolia ollutkaan, vaan sivurooli Tuulikin potilaana. Pääroolipalkinnon perusteena lienee ollut Elorannan nimirooli tv-elokuvassa Zoja (1983), sillä palkinto annettiin kummastakin roolista.

Palavan enkelin pääroolissa Tuulikkina nähtiin valokuvamallina tunnetuksi tullut Riitta Viiperi. Näyttelijänä Viiperi oli amatööri, mutta suoriutui roolistaan myös näin pidemmän aikavälin jälkeen tarkasteltuna hyvin, ja hän pitkälti kannattelee elokuvaa sen lukemattomissa suvantohetkissä. Aihepiiriltään ja tarinaltaan kiinnostava elokuva kompuroi toistuvasti laahaavaan kerrontaan ja draamaan, mikä on ollut Törhösen kompastuskiviä läpi hänen tuotantonsa.

Aikansa psykiatrisen sairaanhoidon kuvauksena elokuva sai kiitosta ja elokuvan sairaalajaksot ovat edelleen toimivia. Samaa ei voi sanoa tarinan muista osa-alueista ja varsinkaan henkilöiden kehittelystä. Tuulikista saa jonkinlaisen kuvan, mutta sekin on aivan liian sirpaleinen, jotta päähenkilöstä kiinnostuisi aidosti, samaistumisesta puhumattakaan. Loput hahmot jäävät enemmän tai vähemmän irrallisiksi statisteiksi tarinassa, joka rakentuu Tuulikin kokemusten ja mielenliikutusten ympärille. Valitettavasti Tuulikinkaan mielenmaisemaan ei kunnolla syvennytä, kun elokuvan kerronnallinen fokus heiluu päämäärättömästi kohtauksesta toiseen.

Kerronnallista sekasortoa syventää Hectorin elokuvaan tekemä musiikki, jota jo aikalaiskritiikeissä kummasteltiin, ja näin 35 vuotta myöhemmin kontrasti musiikin, kerronnan ja aihepiirin välillä on lähinnä jo koominen. Monissa 1980-luvun elokuvissa musiikki on korosteisesti aikaansa sidottua ja saattaa särähtää nykykatsojan korviin, mutta useimmiten musiikki on kuitenkin tyylillisesti yhtenevää tematiikan ja kerronnan kanssa. Palavassa enkelissä musiikki on lähinnä etäännyttävä tekijä, mikä on katsomisintensiteetin kannalta liki katastrofaalista.

Oudon musiikin ohella elokuvan kerronnassa mennään kohtausten välillä niin sfääreistä toiseen, että asioiden ja tapahtumien järjellinen motivointi vaati katsojalta elokuvan kerrontaa täydentävää mielikuvitusta. Esimerkiksi potilaansa Katariinan traagisen kuoleman jälkeen Tuulikki lähtee muitta mutkitta häntä liehitelleen lääkärin kanssa  purjehtimaan ja naku-uinnille korvia riipivän pehmopimputuksen säestyksellä. Vastaavista hämmentävistä tunnelmanvaihdoista muotoutui sittemmin Törhösen tuotannon tavaramerkki, mikä on ollut omiaan tuomaan hänen elokuvilleen tiettyä kulttistatusta.

Törhösen seuraavaan elokuvaan Riisuminen (1986) verrattuna Palavassa enkelissä on enemmän vakavasti otettavaa sisältöä. Harmillisesti Törhönen ei Palavassa enkelissä kyennyt ohjaajana elokuvallistamaan niitä teemoja, joita hänen yhteistyössä psykiatrisen alan ammattilaisten kanssa tekemä käsikirjoitus sisältää. Sisällön ja teemakäsittelyn jäädessä vaillinaiseksi elokuvalla ei ole tänä päivänä enää paljoa annettavaa, sillä elokuvallisuuden osalta aika on ajanut tästä teoksesta vääjäämättömästi ohi.