Page 8 kotikatsomo

David Hare on tunnettu ja tunnustettu brittiläinen näytelmäkirjailija, joka on näyttänyt osaamistaan myös elokuvan puolella. Hänen Illalliskutsut-elokuvansa (1985) palkittiin aikoinaan Kultaisella karhulla. Bernhard Schlinkin Lukija-romaanista Hare työsti monisyisen käsikirjoituksen, jonka Stephen Daldry ohjasi täydellisyyttä hipovaksi elokuvaksi (2008). Kaksikon yhteistyön tulos oli myös Michael Cunninghamin Tunnit-romaanin onnistunut filmatisointi vuodelta 2002.

BBC:n tilaama televisioelokuva Page Eight (2011) on paitsi Haren käsikirjoittama myös hänen ohjaamansa. Lukijan ja Tuntien taustaa vasten odotukset ovat väkisinkin korkealla, etenkin kun näyttelijäkaartissa on sellaisia nimiä kuin Bill Nighy, Judy Davis ja Michael Gambon. Valitettavasti taitavimmatkaan käsikirjoittajat eivät aina ole hyviä ohjaajia. Kenties Haren olisi kannattanut pyytää Daldry kaverikseen tähänkin projektiin.

Page Eight pyrkii kuvaamaan Britannian tiedustelupalvelun ilmapiiriä kylmän sodan jälkeisellä aikakaudella. Vastaterrorismi on korvannut vastavakoilun, vihollisrintamalla arabit ovat syrjäyttäneet kommunistit. Yhdysvaltojen harjoittamaa kidutusta ja muita kyseenalaisia toimia katsotaan läpi sormien, koska parempaakaan liittolaista ei ole tarjolla.

Tätä kaikkea joutuu pohdiskelemaan tiedustelupalvelun kokenut virkamies Johnny Worricker (Nighy), jonka melankolinen hahmo on ilmiselvää sukua George Smileylle, John le Carrén legendaariselle agenttihahmolle. Worrickerin lähin työtoveri ja vanhin ystävä Benedict Baron (Gambon) saa haltuunsa salaisen asiakirjan, jonka mukaan Britannian pääministeri (Ralph Fiennes) on koko ajan tiennyt amerikkalaisten kidutuskammioiden tarkat sijainnit. Pääministeri on pimittänyt tiedot niin ministerikollegoiltaan kuin maansa tiedustelupalvelultakin.

Kun Baron menehtyy sydänkohtaukseen, tietojen julkistamista puoltava Worricker joutuu ajojahdin kohteeksi. Samanaikaisesti tuttavuus naapurissa asuvan Nancy Pierpanin (Rachel Weisz) kanssa syvenee. Syyrialaissyntyisen Pierpanin aktivistiveli on tapettu Länsirannalla, missä tämä oli ollut puolustamassa palestiinalaisten asumuksia israelilaisilta miehittäjiltä.

David Haren teatteritausta näkyy ja kuuluu varsinkin elokuvan alkupuolella. Näyttelijät pudottelevat huolellisesti muotoiltuja vuorosanojaan, mutta eivät onnistu herättämään roolihahmojaan eloon. Se ei johdu näyttelijöistä, vaan dialogin näytelmällisyydestä ja ohjauksen teatterimaisuudesta. Onneksi Anton Corbijnin (Control, The American) luottokuvaajana tunnetun Martin Ruhen tyylitajuinen kameratyöskentely tuo kerrontaan elokuvallisuutta.

Hetkittäin Page Eight tuo mieleen 1960-luvun brittiläiset agenttitrillerit. Estetiikassa on muutenkin kaikuja menneiltä vuosikymmeniltä, mikä käy ilmi jo alkutekstien kirjasimista. Musiikki on jazz-painotteista ja lavastuksessa hyödynnetään 1900-luvun modernistista maalaustaidetta. Tyyli sopi täydellisesti Tomas Alfredsonin Pappi lukkari talonpoika vakooja -trilleriin (2011), joka sijoittui 1970-luvulle. Haren elokuvassa nostalgiset valinnat tuntuvat kuvastavan lähinnä tekijöiden esteettisiä mieltymyksiä. Toki ne heijastelevat myös päähenkilön mennyttä haikailevaa mielenlaatua.

Page Eightin suurin ongelma on se, että tähän päivään ankkuroituvana poliittisena trillerinä se ei toimi. Elokuvan maailma on niin sisäänpäin kääntynyt, ettei yhteiskunnallisella todellisuudella ole siinä osaa eikä arpaa – ylväistä puheista huolimatta. Juonen kannalta keskeiset paljastukset tehdään sivulauseissa, keskellä pitkiä ja puuduttavia puhevyörytyksiä. Jännitystä ei osata pohjustaa eikä tiivistää. Worrickerin yksityiselämän kuvaamisessa Hare onnistuu vähän paremmin – pitkälti Bill Nighyn ansiosta – mutta pinnallisiksi jäävissä ihmissuhteissa viipyily löystyttää trillerijuonta entisestään.

Viime kädessä Page Eight kaatuu ohjaukseen. Näyttelijäkaarti on ensiluokkainen, kuvaaja taitava ja käsikirjoituksessakin on potentiaalia. Kenties näkemyksellisempi ohjaaja olisi saanut kokattua näistä aineksista uskottavamman ja jäntevämmän kokonaisuuden.