Ajatteleva toimintaelokuva. Ei vaiskaan.

Supersankareista ja suurista roboteista, niistä on nykypäivän megamenestyjät tehty. No okei, ei niillä Pisa-tuloksia nousuun saada, mutta jokunen tuore huvila rakennettua kuitenkin. Pan’s Labyrinthia (2006) lukuun ottamatta viimeisen vuosikymmenen kivan rentoihin, mutta sisällöllisesti puolivillaisiin paukutteluihin kuluttaneen Guillermo del Toron Pacific Rim (2013) luottaa mekaanisiin jättiläisiin. Tällä kertaa ne mättävät Godzillan ja sinivalaan rakkauslapsen oloisia kerrostalonremppaajia.

Löysät pois. Robotit mättävät liskoja, joten Jouko, 7v, on helvetin tyytyväinen. Eivät nämä vähän persoonattomat peltikasat mitään Optimus Primeja ja Megatroneita ole, mutta silti. Sankarimusiikki jyllää, tanner tömisee ja stereotyyppiset päivänpelastajat jauhavat paskaa menneisyyden haamuista ja sen sellaisesta, mistä nyt tiukan paikan tuleekin jutella.

Pacific Rim Pacific Rim on älyllisesti haastava kuin hehkulampun vaihto. Dialogi on yksiselitteistä ja vaikuttaa monin paikoin siltä, että sen sijaan että hahmot oikeasti puhuisivat, he vain toistelevat niitä fraaseja, jotka summaavat kohtauksen juonellisen sisällön. Patatylsää sananvaihtoa korostavat sekä tarinan, henkilökaarten että yksittäisten kohtausten täydellinen ennalta arvattavuus.

Hirviöitä sylkevän tunnelin romahduttaminen on nihkeä tekosyy mäiskeelle. Tavallaan se on se ja sama, robottejahan tässä tuijotetaan. Toisaalta läpikuivan tarinan tapaisen läpikävely käy työstä, varsinkin kun keskiössä myllertää viime vuosien kuivin kokoelma sotilaallista tykinruokaa, jolla on karismaa saman verran kuin hiuksilla pituutta. Mistä lähtien täytehahmot ovat päärooleihin päätyneet?

Pacific Rim on peruspilareiltaan kuin mikä tahansa täysin tarpeeton leffapenkkien pehmusteiden kuluttaja. Sen eduksi on kuitenkin laskettava kaksi seikkaa, joiden myötä kokonaisuus kellistyy sellaiseksi ihan kelvolliseksi tusinaviihteeksi.

Pacific RimEnsinnäkin del Toro näyttää robotit ja liskot. Ne tuodaan areenalle heti ensimmäisten minuuttien aikana. Toisekseen, kamera ei haahuile missä sattuu. Leikkaukset ovat toimintaleokuvabarotemetrilla mitattuna harvassa ja kuvat ovat laajoja. Näin ollen iskujenvaihdosta saa selvää, eikä horisonttiakaan tarvitse hakea vatupassilla.

Toisekseen elokuva sekä ottaa että ei ota itseään tosissaan. Lopputulos on typerästä ja jatkuvasta aamupiirrettyjen huumorista vapaa kokemus, jonka kepeys kumpuaa ylivedetyistä sivuhenkilöistä. Sääli vain, että leikkisyyttä ei ole yletetty pahvisiin päähenkilöihin. Se, että hassutteleva ryppyotsailu toimii, tosin kertoo myös dramaturgian keskenkasvuisuudesta. Del Toro rakastaa hirviöitä ja hän tuntuu olevan niiden ympäröimänä kuin pikkulapsi, joka silmät kiiluen huutaa lisää, lisää, lisää vähät välittämättä punaisesta langasta.

Pacific RimElokuvan keskeinen viesti yhteispelin tärkeydestä tuodaan esille kattavasti sekä yksilöiden, pienten yksiköiden että kansallisvaltioiden tasolla. USA!-henki on pirteästi pimennossa, ja yksilöt täytyy hyväksyä sellaisina kuin he ovat. Tällä kertaa siis yhden nuotin rämpyttäjinä. Del Toro tyytyy stereotypioihin myös öykkäröivien amerikkalaisten kohdalla, mutta muiden kulttuurien kohdalla yksinkertaistukset ovat vain noloja.

Sisällöllisesti rikkaimmillaan Pacific Rim on ensimmäisen viiden minuuttinsa aikana. Taustarinan pikakelaus osoittaa pistävästi sen, miten ihmisellä on taipumus käsitellä uhkia ja kesyttää ne viihteeksi sekä kaupallistaa karmeimmatkin tragediat. Nämä temaattiset kehityskulut ohjataan kuitenkin pikamarssia unohduksiin. Eihän tänne ajattelemaan tultu!

On sääli, jos del Toro jämähtää aivokuolleiden elokuvien ammattitaitoiseksi suutariksi. Pinta on kaunista, mutta henkistä ravintoa kaipaisi edes sen verran, että elokuvasta löytyisi yksi jollain tapaa mielenkiintoinen hahmo tai partiopoikamoralismin ylittävä temaattinen kehitelmä.

* *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 2,5 / 8 henkilöä




Powered by Preview Networks

Lue myös