On the Line kotikatsomo

Sähköisen viestintäkentän myllerryksissä radio on sinnikkäästi säilyttänyt paikkansa eikä sitä ole elokuvienkaan aihiona unohdettu. Radiojuontajan ja suoraan lähetykseen soittavan välille muodostuu mielenkiintoinen asetelma kahdenkeskisestä keskustelusta, joka on kuitenkin kaikkien kuultavana. Intensiteettiä lisää, jos keskustelijoiden välille syntyy konflikti tai soittaja on muutoin uhkaava. Konkreettisten tekojen sijaan kiperä tilanne on ratkaistava puhumalla.

Tämän tyyppisistä radioelokuvista ensimmäisenä mieleen tulee Oliver Stonen Talk Radio (1988) ja asetelmaa hyödynnettiin osin myös Neil Jordanin elokuvassa Stranger in You (2007). Vastaavan äärellä ollaan myös ranskalaissyntyisen käsikirjoittaja-ohjaaja Romuald Boulangerin uutuudessa On the Line (2022).

Mel Gibson esittää yöradiojuontajaa, jonka perhettä soittaja uhkaa suorassa lähetyksessä. Miten ottaa haltuun tilanne, joka pitäisi ratkaista puhumalla ja kaikki kuulevat kaiken?

Lupaavasti alkaneen tilanteen jännite alkaa laantua sitä mukaa, kun tarinaa ja tapahtumia levitetään radiostudion ulkopuolelle. Tämä tuo hitaasti käynnistyvään elokuvaan entisestään tyhjäkäyntiä. Vaikka tapahtumat keskittyvätkin rajattuun tilaan, tilanteiden ja käänteiden uskottavuus horjahtelee studion ulkopuolella. Suljetun tilan idea on ennen kaikkea asioiden hallinnan rajallisuudessa. Tätä ei elokuvassa kummemmin hyödynnetä, joten mysteerinen tilanne lipeää nopeasti tusinajännäreiden perusihmettelyksi.

Näyttelijätkään eivät saa viritettyä hahmoihinsa sellaista latausta, joka nostaisi jännitettä tai saisi liiemmin edes kiinnostumaan hahmoista. Gibsonissa on toki edelleen oma karismansa ja häntä on viime vuosina nähty runsaasti erilaisissa matalamman profiilin tuotannoissa. On the Linessa hän enemmänkin tyytyy toistamaan Tappavista aseista tuttua rooliaan kaikkine maneereineen, mikä näyttäytyy sangen ristiriitaisena tarinan ja elokuvan kanssa. Muut näyttelijät jäävät yhdentekeviksi statisteiksi.

On the Line on tyypillinen tämän ajan elokuva. Katsojan ”vedättäminen” vaikuttaa monissa nykyelokuvissa enemmän jo itsetarkoitukselliselta kuin aidosti tarinalähtöiseltä. Asioita ja tilanteita väännellään ja käännellään tylsistymiseen asti, mikä jännitteen nostattamisen sijaan lähinnä vesittää sen. Kaikki ei olekaan sitä, miltä näyttää, on vain väsynyt klisee, jos asetelma ei ole lähtöisin tarinasta itsestään. Nykyisellään toivoisi enemmän suoraviivaisia tarinoita, joissa edetään loogisesti alusta loppuun tunnelman tiivistyessä käsinkosketeltavaksi ilman näkökulmilla ja käänteillä puljaamista.

Kotikatseluun suunnattujen elokuvien loputtomasta ajantäytetuotosten valtavirrasta On the Linen erottaa sen hivenen erilainen tapahtumaympäristö radiostudioineen. Vaikka ympäristö jääkin lähinnä kulissiksi tarinan ja kerronnan liihotellessa muualla, auttaa radioeksotiikka elokuvaa sinnittelemään turhan pitkälle venytettyyn loppuunsa asti.