Olive Kitteridge kotikatsomo

Olive Kitteridge kävelee syksyisen kalseaan lehtimetsään, levittää maahan viltin, asettaa vanhan radion soittamaan klassista musiikkia ja tiputtaa radion rinnalle kirjeen. Hän avaa astiapyyhkeestä taittelemansa paketin, jossa on käsiase, ja vetää syvään henkeä.

Yhtäkkiä kertomus pyörähtää aikaan 25 vuoden taa, 1980-luvun alkupuolelle, jolloin Olive työskentelee matematiikan opettajana ja hänen miehensä Henry pyörittää apteekkia pienessä merenrantakaupungissa Mainessa. Heidän nuori poikansa Christopher yrittää selvitä vanhempiensa, täydellisten vastakohtien, ristitulessa.

Olive on nainen, joka tunnetaan kaupungissa kyynisyydestään, oudoista ja turhan rehellisistä letkautuksiaan väärällä hetkellä, mutta myös ihmisenä, joka omaleimaisella tavallaan välittää kanssaihmisistään. Frances McDormand tekee upean tulkinnan Oliven eri elämänvaiheista kouraisevan tarkalla, vivahteikkaalla otteella.

Oliven hahmo on haastava ja monitulkintainen. Päähenkilö on sarjan aluksi katsojan kannalta harkitun kaukainen, mutta etäisyys kuroutuu tarinan edetessä kiinni. Tyly, paikoitellen jopa misantrooppinen suhtautuminen muihin ihmisiin täydentyy yllättävän rakkaudentäyteisellä puolella, jota katsojan on vaikea ensin nähdä.

Richard Jenkinsin esittämä Henry on puolestaan Oliven vastakohta. Hän rakastaa elämää, lähimmäisiään ja työtään. Henryn hyväntahtoinen luonne ärsyttää Olivea ja arjen harmaus korostuu heidän monimutkaisessa kanssakäymisessään. Siinä missä Olive on paikoitellen raivostuttavan ilkeä ja kapeakatseinen, Henryn ylitsevuotava empatiakin alkaa ärsyttää. Kunnes katsojalla välähtää, kuinka nerokkaita rooleja sarja tarjoakaan.

Olive Kitteridge on Elizabeth Stroutin samannimisen kirjan kiehtova visuaalinen muoto. Sarja on luontevasti roolitettu. Toinen toistaan väkevämmät suoritukset peilaavat pikkukaupungin asukkaiden välistä dynamiikkaa ja kulloinkin vallitsevaa tunnelmaa. Pienimmätkin eleet, ilmeet ja kosketukset välittävät tarinaa eteenpäin minimalistisina sykähdyksinä dialogin ollessa toisinaan hyvinkin hidastempoista. Loppupuolella näyttelijäkaartiin liittyy myös karismaattinen Bill Murray.

Draamasarja on vaivaannuttava, epämiellyttävä ja luotaantyöntävä, mutta ehdottomasti vaivan arvoinen. Sarjan edetessä puretaan suuria ongelmia, kuten rakkauden todellista luonnetta, mielenterveyttä ja anteeksiantoa. Kuivahko huumori, synkkä sävy ja hankalat roolihahmot tuottavat ainutlaatuisen katsauksen elämän usein vaiettuihinkin kipupisteisiin.

Jokaisella hahmolla on hätä, jokainen asettuu joko auttajan tai autettavan rooliin. Pahaa oloa, vallitsevaa melankolista tunnelmaa tai itsemurha-alttiuden läsnäoloa ei ole peitelty vaan päinvastoin käsitelty useista eri näkökulmista. Tarkkanäköinen kuvaus masentuneeseen tai muutoin sairastuneeseen mieleen on herkkä, mutta realistinen.