Neitoperho kotikatsomo

Ennen kuin Neitoperho sai kotimaan ensi-iltansa lokakuussa 1997 se oli kerännyt sekä kehuja että palkintoja ulkomaisilla elokuvafestareilla. Neitoperho oli viime vuoden kohutuin ja puhutuin suomalainen elokuva ja samalla myös väkevin kotimainen vuosiin. Neitoperho oli ensikertalaisten tekemä elokuva. Ensikertalaisia pitkän teatterielokuvan tuotannossa olivat mm. käsikirjoittaja-ohjaaja Auli Mantila, tuottaja Tero Kaukomaa, kuvaaja Heikki Färm, tuotantopäällikkö Markku Tuurna ja leikkaaja Riitta Poikselkä. Myös esimerkiksi teatterimaailmassa kannuksensa hankkineelle Leea Klemolalle Neitoperho merkitsi ensimmäistä pääroolia pitkässä elokuvassa. Hyvää jälkeä tämä "ensikertalaisten" poppoo on saanut aikaan ja he voivat olla ylpeitä tekemästään poikkeuksellisen vahvasta kotimaisesta elokuvasta, joka nyt on saatavilla videona.

Omalaatuinen Eevi (Leea Klemola) asuu siskonsa Amin (Elina Hurme) luona ja oleskelee tämän työpaikalla. Eipä aikaakaan, kun Ami kyllästyy huomiota maanisesti hakevaan siskoonsa ja heittää Eevin pihalle. Tästä raivostuneena Eevi varastaa Amin auton ja rahat sekä sytyttää tulipalon ennen lähtöään. Eevi ajaa pitkin maanteitä päämäärättömästi harhaillen ja ottaa kyytiinsä liftarin, nimeltä Jusu (Robin Svartström), joka on matkalla naisystäväänsä Anjaa (Rea Mauranen) tapaamaan. Matkan aikana Eevi yrittää lähennellä Jusua, joka epäonnekseen kuitenkin torjuu yrityksen eikä pääse koskaan perille. Autonsa romuttanut Eevi jatkaa matkaansa. Hän löytää Anjan ja ottaa tämän vangikseen - eikä mikään enää tunnu pysäyttävän Eeviä.

Haaste katsojalle

Pelkistetysti sanottuna Neitoperho kertoo Eevistä, aggressionsa väkivaltaisesti purkavasta naisesta, jonka halujen varassa koko elokuva etenee. Eevi haluaa omistaa hänen lähellään olevat ihmiset. Hänen psykoottisen omistushalun kohteeksi joutuu aluksi hänen siskonsa, ja sitten satunnainen liftari ja tämän naisystävä. Neitoperho ei ole helppo elokuva, sillä se ei anna mitään sellaista valmiiksi pureskeltua puolivillaa, mihin Hollywood-viihteen tykityksessä on uinuten saanut tottua. Neitoperho toimii ennen kaikkea ajatusten virittäjänä. Katsojan on etsittävä niin motiivit, kysymykset, vastaukset kuin selityksetkin itse.

Klemolan tulkitsema Eevi on kaikessa vääristyneessä itsekeskeisyydessäänkin kiinnostava henkilö. Eevi muistuttaa paljolti lasta, jolle yhteiskuntaan sopeuttavaa sosiaalistumista ei ole vielä tapahtunut. Hän ei ole oppinut hillitsemään impulssejaan eikä hän ole oppinut sitä, ettei jatkuvasti voi haluta niin paljon. Eevi ei ole oppinut kätkemään, saati sitten käsittelemään, niitä tunteita, jotka ovat seurauksia pettymyksistä. Eevi on ikään kuin ensikertalainen sosiaalisen vuorovaikutuksen maailmassa. Hänellä ei ole omaatuntoa sisällään punnitsemassa sitä, mitä hän tekee. Hän on kykenemätön empatiaan.

"Eevistä puuttuu se ylikehittynyt empaattisuus ja uhrautuvuus, joka on tyypillistä naisille ja usein myös heidän suuri kompastuskivensä. Eevi tietää, mitä hän haluaa ja pyrkii sitä kohti. Siinä mielessä hän on vapauttava hahmo." Leea Klemola (Filmihullu 1/98)

Eevi on voimakkaasti itsessään kiinni ja siinä mielessä hän suuntaa tahtonsa ja tekonsa voimakkaasti sinne, minne hän haluaa. Tämä johtaa voimakkaaseen, sinänsä myönteiseen, itsensä hyväksymiseen, mikä on ehdottomasti Neitoperhon sekä älyllisesti että moraalisesti pirullisin oivallus. Onko Eevin itsekeskeisyys sittenkään vääristynyttä? Se mitä Eevi tekee, sen hän tekee ja kantaa myös tekojensa seuraukset. Eevi tekee väärin, mutta hänelle itselleen hänen tekojensa motiivit ovat kristallinkirkkaita. Katsojan tehtäväksi jää moralisoida tai sitten ei. Elokuva ei rankaise Eeviä hänen kyseenalaisesta hybriksestään, myös se jää katsojan tehtäväksi.

Aggressiot ja nainen

Yleensä on totuttu siihen, että naiset eivät ole aggressiivisia, mitä he nyt lienevät siinä missä miehetkin. Leea Klemola on itse korostanut sitä, että väkivalta ja aggressiivisuus nähdään elokuvassa eri asioina. "Aggressiivisuus on elämää ylläpitävä voima, joka liittyy jokaiseen ihmiseen", totesi Klemola televisiossa ensi-illan aikoihin. Hänen mukaansa naiset totutusti kääntävät aggressionsa sisäänpäin, mikä ilmenee kaikenlaisena masentuneisuutena, syömishäiriöinä ynnä muuna. Tätä taustaa vasten Neitoperhoa voidaan pitää tabujen rikkojana. Se kuvaa naista, joka avoimesti suuntaa kaikki aggressionsa ulospäin - pois itsestään.

"Ennen naiset joutuivat miehiä miellyttääkseen teeskentelemään tyhmempiä kuin olivat, nyt he teeskentekevät vähemmän aggressiivisia. On kuitenkin tehtävä ero aggression ja väkivallan välillä: edellisen ei tarvitse johtaa jälkimmäiseen. Mutta kun jokainen aivan varmasti tunnistaa itsessään tällaisia tunteita, niin olisihan se hullua, jos niitä ei elokuvissa lainkaan käsiteltäisi. Toisaalta sekin, että tällainen elokuva voidaan Suomessa tehdä, osoittaa päättäjien valveutuneisuutta. Meitä ei enää leimata hysteerisiksi akoiksi tai hulluiksi munillepotkijalesboiksi, vaikka teemmekin tällaisen elokuvan." Auli Mantila (Filmihullu 1/98)

Aina ei tarvitse miellyttää

Neitoperho säilyttää tiukasti iskevän linjansa loppuun asti. Eevin käytöstä ei selitetä, tuomita tai ymmärretä. Jos Eevi olisi kuvattu muutoin yhtä aggressiiviseksi, mutta olisi kuitenkin näytetty kohtauksia, joissa hän on heikko tai hän murtuu, häntä voisi silloin ymmärtää, ja se taas olisi heikentänyt hänen omaa tahtoaan ja viime kädessä vienyt häneltä vastuun omista teoistaan, koska hänelle olisi voinut antaa anteeksi. Amerikkalaisella viihteellähän on tyypillinen tapa jatkuvasti yliymmärtää henkilöhahmoja ja antaa vastaukset kaikelle toiminnalle, sekä syyt ja seuraukset, jolloin henkilöt aina päästetään omasta vastuustaan. Mutta voihan elokuva olla, kuten Neitoperho näyttää, myös ajatteluun vetoava väline eikä pelkästään tunteisiin. Elokuvan ei tarvitse aina miellyttää eikä katsojan tarvitse kyetä samaistumaan päähenkilöön.

Nähtyäni Neitoperhon taas kertaalleen olin oikeastaan erittäin helpottunut siitä, että kerrankin ei tarvinnut kahlata päähenkilön lapsuuden tai muissa menneisyyden traumoissa, joita nykyään niin auliisti viljellään. Siinä ei ole mitään mieltä, että ihmisen käyttäytyminen pohjaa vain hänen menneisyyteensä. Pelkistetyimmillään se ei tarkoita muuta kuin sitä, että ihmisellä ei ole tässä ja nyt mahdollisuutta valita, mikä on vaarallinen tapa ajatella. Tällainen periamerikkalaisen deterministinen näkökulma pönkittää lopulta vain sairaalloista uhriuskontoa, jolle Neitoperho on väkevä vasta-argumentti.