My Neighbor Adolf kotikatsomo

Naapurien tukkanuottasista tulee päällimmäisenä mieleen Aku Ankan ja Teppo Tulpun ikuinen eripura milloin mistäkin. Haastavia naapurussuhteita on käsitelty myös monissa elokuvissa. Usein sävy on ollut komediallinen kuten vaikkapa Seth Rogenin tähdittämissä Naapurit-elokuvissa (2014/2016). Syvemmällekin aihepiirissä on sukellettu, mistä norjalaisen Pål Sletaunen psykologinen trilleri Naapuri (2005) käy esimerkkinä. Tuore naapuritarina My Neighbor Adolf (2022) on jotain edellä mainittujen väliltä.

Eletään 1960-lukua jossain päin Etelä-Amerikkaa. Holokaustista selvinnyt Puolan juutalainen shakinpelaaja saa syrjäisessä asuinpaikassaan uuden naapurin. Lauta-aidan taakse muuttava salaperäinen saksalainen aiheuttaa miehessä ärtymystä ja kiinnostusta. Edessä on kyttäämistä, erimielisyyksiä, raja-aidan siirtämistä sekä orastavaa ystävyyttä.

Venäläissyntyisen mutta Israelissa varttuneen Leon Prudovskyn elokuvassa on paperilla kaikki ainekset monisyiseen ja kiehtovaan draamaan. Lisäksi elokuvan vetureiksi on saatu kaksi sangen taitavaa veteraaninäyttelijää David Hayman ja Udo Kier.

Asetelman voimavara on historiassa ja inhimillisissä kysymyksissä. Vaikka tositarinan äärellä ei ollakaan, hahmot on rakennettu historiallisesti aidoiksi ja uskottaviksi. Naapurien eripura on tarinassa sivuseikka, sillä ydin on kahden taustaltaan erilaisen ihmisen samankaltaisuuksissa eli inhimillisissä perusasioissa, jotka yhdistävät ihmisiä yli kulttuuristen raja-aitojen. My Neighbor Adolfissa ystävyyden siemen alkaa itää miesten yhteisestä kiinnostuksesta shakkiin.

Vakavasti otettavassa draamassa hahmokuvat syvenisivät tarinen edetessä ja jännitteet nousisivat. Paperilla näin käy myös My Neighbor Adolfissa, mutta elokuvallinen lopputulos on jotain muuta. Tarinan potentiaali syvälliseen ihmisyystutkielmaan hukataan outoon komediallisuuden tavoitteluun. Nimenomaan tavoitteluun, sillä komediallisuus on niin väkinäistä, että se enemmänkin lyö kapuloita kerronnan rattaisiin kuin sujuvoittaisi tai elävöittäisi sitä.

Joskus joutuu vain kummastelemaan elokuvantekijöiden tyyliratkaisuja ja jopa kyseenalaistamaan heidän tyylitajuaan. Makuasioista ei tunnetusti sovi kiistellä ja tyylikeinojen toimivuus on usein kulttuurisidonnaista, mutta näillä korulauselmilla My Neighbor Adolfista ei saa eurooppalaisessa kerrontaperinteessä onnistunutta elokuvaa.

Komediallisuutta on haettu ensisijaisesti ylikorostamalla hahmoja eli tekemällä heistä osin karikatyyrisiä. Tunnelmaa koetetaan lisäksi pitää kepeänä traditionaalisella musiikilla. Nämä vippaskonstit ovat auttamattomasti ristiriidassa niin tarinan kuin hahmojen taustojen ja motiivien kanssa, mikä tekee elokuvan tarkoitusperästä vähintäänkin epäselvän.

Yleisellä tasolla vaikuttaa väistämättömästi siltä, että natseihin tavalla tai toisella linkittyviä tarinoita on käsiteltävä joko pakotetun ja korostetun komediallisuuden tai vastavuoroisesti pahuutta alleviivaavan draaman kautta. Tällä ajallisella etäisyydellä aihepiiriin kaipaisi jo monisyisempää tarkastelua, mille olisi myös tarvetta, sillä muutoin historiantunneilla nukkuneet uusnatsihörhöt ja heitä nuoleskelevat populistit ovat riesanamme maailman tappiin asti.

Vakavien teemojen komediallinen käsittely vaatisi satiiria tai synkän mustan huumorin taitamista, ja kumpaakaan ei Prudovskyn elokuvasta löydy. Naapurien edesottamukset jäävät Aku Ankan ja Teppo Tulpun tekemisten tasolle.

Ero on siinä, että Aku ja Tulppu ovat hahmoina tarkoituksellisia karikatyyrejä, joihin on sarjakuville tyypillisesti kiteytetty ihmisyyden ääripiirteet. My Neighbor Adolfin puolalainen shakinpelaaja ja saksalainen natsien palkollinen ovat historiasta ammennettuja hahmoja, jotka sellaisenaan nähdään ja koetaan enemmän todellisuuden representaatioina kuin karikatyyreinä. Heidän kepeästi kuvatussa eripurassaan ei ole mitään hauskaa, varsinkaan kun samalla on lakaistu maton alle ihmisyyden syvemmät pohdiskelut, joita tarinassa olisi tarjolla kuin sillä kuuluisalla tarjottimella.