Pophöttöä, autistien epäeettistä kuvausta ja ontuvaa elokuvakerrontaa

Australialaisen laulaja-lauluntekijä Sian esikoiselokuva Music on saanut ankaraa kritiikkiä jo ennen kuin elokuva on ehtinyt ensi-iltaan monissa maissa. Siinä Sian luottotanssija ja hänen musiikkivideoilla useasti esiintynyt ilmeikäs Maddie Ziegler esittää autistista nuorta Musicia, joka elää isoäitinsä kanssa.

MusicKun isoäiti äkillisesti kuolee, apuun kutsutaan Musicin siskopuoli, toipuva alkoholisti ja nykyinen huumekauppias Zu (Kate Hudson), joka muuttaa yhteen Musicin kanssa. Oikeaan suuntaan vastuutonta Zuta tönii naapurin lempeä Ebo (Leslie Odom Jr.).

Kritiikkiä on herättänyt ensinnäkin Zieglerin, neurotyypillisen (eli henkilön, jolla ei ole neurologista poikkeavuutta) valinta Musicin rooliin, esittämään autismin kirjoon kuuluvaa ihmistä. Zieglerin tapa esittää Musicia antaa päälleliimatun ja epäuskottavan vaikutelman: Musicin hahmo on vain kokoelma autisteja koskevia stereotypioita.

MusicKriitikot ovatkin huomauttaneet, että rooliin olisi hyvin voinut valita myös todellisuudessa autismin kirjoon kuuluvan henkilön, tai ainakin konsultoida autisteja elokuvaa käsikirjoittaessa. Esimerkiksi elokuvan musiikkivideomaisissa kohtauksissa vilkkuvat kirkkaat valot ja värit voivat pahimmillaan aiheuttaa autistiselle henkilölle epileptisen kohtauksen.

Karkein ja vaarallisin virhe on vanhan maahan sitomisen tekniikan esiintyminen elokuvassa jopa kaksi kertaa – tässä tekniikassa autistisen kohtauksen saanut Music painetaan väkisin lattiaa vasten, kunnes hän rauhoittuu. Tätä sitomistekniikkaa pidetään nykyään vaarallisena, ja sen käyttö on tappanut autisteja.

MusicElokuvaa on verrattu 1988 vuoden hittiin, nelinkertaiseen Oscar-voittaja Sademieheen, jossa ei-autistinen Dustin Hoffman esittää autistista Raymondia, jonka rooliksi jää elokuvassa tukea päähenkilö Charlien (Tom Cruise) tarinaa. Hyvin samantyyppinen asetelma toistuu Musicissa, 32 vuotta myöhemmin. Musicin hahmo esitellään elokuvan alussa päähenkilönä, mutta isoäidin kuoltua hän jää taustalle kuin koristamaan Zun taistelua ”paremmaksi ihmiseksi”.

Elokuva on monella tapaa huonon maun tiivistymä, rakenteeltaan sekava pophöttö, josta jää keskeneräinen vaikutelma. Erityisesti käsikirjoitus olisi kaivannut rutkasti lisätyötä, sillä kyseenalaisen autismin kirjon käsittelyn lisäksi juonen eri elementit – ennalta arvattava pääjuoni Musicista, Zusta ja Ebosta, musiikkivideomaiset kohtaukset ja sivujuoni kiinalaiseen perheeseen adoptoidusta pojasta – eivät kommunikoi riittävästi keskenään tai kehity yhtenäiseksi teokseksi. Lisäksi henkilöt jäävät pinnallisiksi ja dialogi on latteaa.

Yksi tähti tulee musiikkikohtausten riemukkaasta puvustuksesta ja lavastuksesta.

*
Arvostelukäytännöt