Murder on the Orient Express kotikatsomo

Agatha Christien romaani Idän pikajunan arvoitus ilmestyi vuonna 1934. Romaanissa Idän pikajuna pysähtyy yöllä kesken matkan lumivyöryn takia, ja aamulla yksi matkustajista löydetään murhattuna. Teos on paitsi Hercule Poirot -salapoliisiromaani myös tutkielma siitä, miten kauas yksittäisen rikoksen aiheuttamat kaiut kuuluvat yhteisössä.

Tarinaa inspiroivat sekä tuoreet tositapahtumat että kirjailijan omat kokemukset. Vuonna 1932 maailmaa kuohutti lentäjälegenda Charles Lindberghin pojan kidnappaus ja murha. Lisäksi Christie oli itse ollut vuorokauden jumissa Idän pikajunassa paluumatkallaan Irakista.

Romaani filmatisoitiin vuonna 1974 Sidney Lumetin ohjauksessa. Siihen kerättiin aikansa näyttelijöiden kermaa aina legenda-statuksen Ingrid Bergmanista Sean Conneryyn, joka oli pari vuotta sitten eläköitynyt Bondin roolista. Idän pikajunan arvoituksesta tuli menestys sekä lippukassoilla että kriitikoiden parissa. Bergman voitti Oscarin sivuosasta, ja elokuva sai viisi muuta ehdokkuutta.

Dame Agatha ehti näkemään elokuvan reilu vuosi ennen kuolemaansa. Hän oli vakuuttunut lopputuloksesta ja piti Albert Finneyn roolisuoritusta lähimpänä sellaisena Poirotina, jota hän oli tarkoittanut. Ainoana vikana Christie piti Finneyn liian vaatimattomia viiksiä. Sir Kenneth Branagh korjasi tämän ongelman omassa tulkinnassaan aiheesta vuonna 2017. Hänen Poirotinsa viikset täyttivät lähes koko valkokankaan. Mitähän Christie olisi niistä ajatellut?

Branaghin version runko perustui viiksien maksimoinnin lisäksi samaan formaattiin kuin Lumetinkin. Näyttelijäkaarti oli tähtiä täynnä ja painotus oli mysteerin selvittelyn ohessa tunnelatauksessa. Branaghin ohjaus on paitsi romaanin myös Lumetin teoksen tulkintaa, joten elokuvia voi vertailla monella tasolla. Tähtinäyttelijöiden loistossa puntit ovat kutakuinkin tasan kummassakin elokuvassa.

Rikoksen ratkaisu on monimutkainen ja Christielle tyypilliseen tapaan lukuisia harhaanjohtavia vihjeitä täynnä. Sellaisena se on monimutkainen mutta mekaaninen. Lumet luotti Idän pikajunan arvoituksessaan vahvasti formaaliseen, romaanin rakennetta tiukasti seuraavaan kerrontaan. Sen etuna on uskollisuus kirjalle, mutta huonona ominaisuutena tulkinnan rajoittuneisuus ja Poirotin hahmon pitkän historian huomiotta jättäminen.

Epäiltyjä kuulustellaan konemaisesti yksi kerrallaan eikä Lumet pääse tähtiloiston pinnan alle. Elokuva etenee monotonisesti yhdellä raiteella luotettavan tasaista tahtia seisahtumatta käsikirjoitukselliseen lumivyöryyn. Yksi kerrallaan esitellään kuuluisia näyttelijätähtiä. Vasta elokuvan loppuvaiheissa syntyy tiivis tunnelataus ja Finney pääsee tosissaan hahmonsa nahkoihin.

Branagh sekä häntä edeltänyt David Suchetin tähdittämä tv-sarjatulkinta ymmärsivät nostaa keskiöön teokseen kätketyn moraalisen pohdinnan ja moraalisen oikeuden. He pohtivat rikoksen mekaniikan ohella laajemmin sitä, miten kauas yksi henkirikos heijastuu ja kuinka monen ihmisen se voi tavalla tai toisella tuhota. Jos rikollinen pääsee kuin koira veräjästä, niin missä olosuhteissa uhreilla on oikeus langettaa rangaistus ja toimia epävirallisena valamiehistönä, tuomarina ja teloittajana? Vai onko sellaisia olosuhteita?

Poirotin moraalinen ja uskonnollinen dilemma ei tule Lumetin elokuvassa riittävästi käsitellyksi tai pohdituksi. Sitä ei käsitelty järin paljoa romaanissakaan paitsi pinnan alla ja Poirotin katolisen vakaumuksen kontekstissa. Tässä suhteessa Branaghin myöhempi tulkinta onnistui selkeästi Lumetia paremmin ohjaajana. Lisäksi hän syventyi Poirotin hahmon sielunelämään yksityiskohtaisemmin omassa OCD-näyttelijätulkinnassaan. Finneyn Poirot kuittaa lähes olankohautuksella tapauksen loppuselvittelyn vakavan ristiriidan, joka kyseenalaistaa sekä hänen aiemman elämänuransa poliisiviranomaisena että hänen henkilökohtaisen vakaumuksensa.

Omassa 1970-luvun kontekstissaan Lumetin Idän pikajunan arvoitus on sujuvaa dekkariviihdettä ja sen ison kaliiberin näyttelijätähtien työtä on kiintoisa seurata. Lumetin vahvuus näyttelijöiden ohjaajana näkyy lopputuloksessa, mutta hänen parhaiden töidensä visionäärisyys ja palo puuttuvat. Teos on auttamattomasti vanhentunut, eikä se pääse yhtä syvälle aiheensa seurauksien pohdinnoissa kuin myöhempi Branaghin näkemys.