Rappiolla on hyvä olla

Tie-elokuvissa lähdön hetki vapauttaa. Päähenkilöt ovat tyypillisesti henkisesti arjen kahlitsevassa puristuksessa. Kuten aiheesta väitöskirjan tehnyt Tommi Römpötti kirjoitti, niin Pelle Miljoonan ikivihreät sanat sisko, tahtoisin jäädä, mutta moottoritie on kuuma kuvaa oivallisesti sitä pakkoa, jolla kytkintä nostetaan.

On the Road

Jack Kerouacin klassikkoromaanin filmatisointi Matkalla (2012) sisältää jerrykannullisen polttavia ideoita, mutta jää kaipaamaan tarttumakahvaa. Sekä tien päällä koetut seikkailut että vastaan tallustavat kasvot ovat pitkään varsin laimeita tapauksia. Jopa päähenkilöt muotoutuvat pikemminkin esittämiensä ajatusten kuin toimintansa kautta.

Ideat ovat vanhoja, mutta niissä on eläimellistä vimmaa. Elokuva on marinoitu Yhdysvaltalaisen eetoksen peruspilareilla: yksilöllisyydellä ja uusien tonttien etsinnällä. Individualismin villitsemät 1950-luvun rellestäjät kunnioittavat tiedonnälkää ja arvostavat huomisen arvaamattomuutta.

Matkalla vie alkuteoksen iästä huolimatta tie-leffojen perinteisen sanoman tietynlaiseen päätökseensä. Paikoillaan asettuminen on aivot turruttavaa alkoholia, jonka halvaannuttavasta vaikutuksesta vain viinanhuuruinen matka kohti tuntematonta voi pelastaa.

On the Road

Näiden reppureissaajien suuri tragedia on elämän realiteetit. Pojat mielellään lainaavat presidentti Trumanin vähemmän tunnettua oppia: meidän täytyy leikata elinkustannuksia. Mutta löpö maksaa ja aina menovettä ei voi varastaakaan. Hanttihommia on paiskottava ja pysähtyessään tapaa ihmisiä, joita ei olekaan niin helppo jättää bussipysäkille ruikuttamaan.

Sisäinen pakko on irvokas kumppani. Sen tahdon seuraaminen vaatii uhrauksia, mutta pihvin paistajaksi jääminen käristää elämänhalun.

Sal Paradise (Sam Riley) ja Dean Moriarty (Garrett Hedlund) edustavat amerikkalaisen unelman välttämätöntä työkalua. He kiroavat yhteisön odotuksia ja lähtevät etsimään jotain uutta, valtavirran jo kasvattaessa vatsojaan.

On the Road

Aina voi toki maukua, että tässäkin pätkässä glamorisoidaan muiden taaloilla eläviä loisia, joiden ainoa panos edustamalleen yhteiskunnalle on varoittavana esimerkkinä toimiminen. Beat-sukupolven maineella voi koittaa ratsastaa, mutta jos maailman matti apusilta kysytään, niin Sal, Dean ja kumppanit edustavat valkoista roskaväkeä.

Elokuva rohkaisee itsenäisyyteen, mutta varoittaa tielle lähdön hinnasta. Viipyilevä otos pummileiristä on yksinkertaisuudessaan koskettava.

Matkalla on säilyttänyt ajankohtaisuutensa. Sen kulutusyhteiskuntaa vastustava kertomus aidoksi koetusta elämästä ei nouse potentiaalinsa tasolle, mutta viehättää rehellisen boheemilla selkärangallaan.

* * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 2,6 / 8 henkilöä


Powered by Preview Networks