Mankellin Palomuuri kotikatsomo

Henning Mankellin pääluomus, poliisietsivä Kurt Wallander on juro, ryhmätyötä kaihtava, itsepäinen ja sisukas puurtaja, jolla on huonot elintavat ja pykälistä piittaamattomat otteet. Wallanderin käytös on hyvin epäruotsalaista, ja itse asiassa Wallander edustaa monia niistä stereotypioista, joita yhdistetään suomalaiseen mieheen. Sinänsä kiinnostavaa että vastaavia poliisihahmoja on nimenomaan ruotsalaisen kansankodin mätiä perusteita tonkivissa sosiaalisissa dekkareissa. Ehkäpä rikosten ratkaisuun kaivataan management-by-perkelettä?

Wallander on äreä ja järeä jässikkä, joka painaa pitkää päivää vaivautumatta edes hakemaan sokeritautilääkkeitään, ennen kuin lopulta taju pettää kesken työkeikan. Hahmoa vimmaisesti tulkitseva Rolf Lassgard on itsekin kuin kirveellä veistetty alkumies. Lassgardin monitahoinen roolisuoritus paljastaa vähillä eleillä ja ilmeillä paljon valkoisen, keski-ikäisen lihansyöjäheteromiehen sielunelämästä ja siitä ahdingosta, johon perinteiset puurtajamiehet ovat monin paikoin joutuneet nykymaailman ja nykyteknologian keskellä.

Omalla tavallaan Wallanderkin on Die Hard 4.0 -elokuvan (2007) lanseeraama "analoginen kyttä digitaalisessa maailmassa", ja Palomuurista löytyykin yllättäviä yhtymäkohtia Len Wisemanin elokuvan teemoihin. Palomuurissakin länsimaisen yhteiskunnan sortumista havitteleva mestarihakkeri apureineen yrittää tunkeutua pienen Ystadin haavoittuvaisten tietoverkkojen kautta isompiin järjestelmiin ja lamauttaa länsimaat. Samalla Wallander selvittää salaperäisiä kuolemantapauksia ja niiden yllättäviä kytköksiä.

Palomuuri on pääjuonensa tasolla varsin globaali ja laaja, sivujuonien ollessa paikallisia ja maanläheisempiä. Ohjaaja Lisa Siwe punoo langoista toimivan ryijyn, ja teos on draamallisessa viitekehyksessään täysin uskottava. Teos on yhtä aikaa yhteiskunnallisesti kriittinen katsaus globaalin pörssikapitalismin aiheuttamiin ongelmiin, taiten tehty henkilökuvaus, allegoria miehisyyden perinteiden rappiosta sekä kaiken kukkuraksi jännittävä poliisidraama, josta ei puutu muukalaislegioonassa palvelleen tappajan (William Wahlstedt) myötä toimintaa ja jännitystäkään.

Vastaavaan suomalaiset rikossarjat eivät ole kyenneet oikeastaan koskaan, jos ei Raidia oteta lukuun. Ruotsalaisten onnistuneemmat ja pidemmät perinteet rikoselokuvien lajityypistä vetävät täysin vertoja kansainvälisemmillekin tuotannoille, ja menevät monessa suhteessa ohikin. Esimerkiksi Wallanderin luottohakkeri, Pia Örjansdotterin esittämä poikatyttö tulkitsee tietokoneiden kanssa sujut olevaa nykynaista paljon paremmin kuin edellä mainitun Die Hard nelosen hakkerininjaterroristipimut tyköistuvissa kumipuvuissaan.

Palomuuri on alun perin julkaistu kaksiosaisena minisarjana, joista kumpikin osa kestää puolisentoista tuntia. Jostain syystä osia ei ole edes yhdistetty, vaan kumpikin jakso on dvd:llä erikseen omassa valikossaan. Episodimaisuus näkyy tarinan rakenteessa ja painopisteissä jonkin verran, ykkösosion jäädessä nopeasti selviävään cliffhangeriin. Pidemmän kaavan mukaan meneminen toimii kuitenkin kokonaiskerronnan eduksi, ja lopputulos on mainio näyttö toimivasta pohjoismaalaisesta rikosdraamasta.