Parempi olla hiljaa

Manchester by the Sean kaltainen elokuva voisi kertoa yksinkertaisen tarinansa lukemattomin eri tavoin. Se voisi olla lempeästi soljuva draamakomedia, johon ensimmäiset minuutit johdattelevat katsojaa uskomaan. Se voisi olla piilotellun vihainen, yhteiskuntakriittinen kuvaus miesten kykenemättömyydestä puhua tunteistaan. Onneksi se ei kuitenkaan ole kumpaakaan näistä.

Manchester by the SeaOhjaaja-käsikirjoittaja Kenneth Lonerganin elokuva on tunnelmaltaan harras, verkkainen draama, joka käsittelee hienovaraisesti vaikeita kysymyksiä vaikenemisen raskaasta taakasta. Elokuva kylpee sinertävässä kuulaudessa silloinkin, kun se on lohduton, ja sen toiveikkaissakin hetkissä kytevät ne kipinät, jotka tekevät ihmissuhteista niin vaikeita.

Lee Chandlerin (Casey Affleck) veli Joe menehtyy pitkäaikaiseen sydänvaivaansa. Lee matkustaa hautajaisia varten pieneen Massachusettsin rannikkokaupunkiin Manchester-by-the-Seahin, jossa hän kohtaa Joen 16-vuotiaan pojan Patrickin (Lucas Hedges). Joen testamentti paljastaa Leelle hänen veljensä halunneen tämän pitävän huolta pojastaan, mutta ahdistunut Lee ei koe kykenevänsä vanhemmuteen.

Manchester by the SeaElokuva etenee hitaan viipyilevästi ja fragmentaarisesti. Varsinkin elokuvan alkupuolta hallitsevat lyhyet kohtaukset Leen yksitoikkoisesta elämästä ja Manchester-by-the-Sean kauniista maisemista. Kerronta sympatisoi hienovaraisesti Leen yksinkertaista ja rauhallista elämää siihen asti, kunnes hänen hahmoaan ryhdytään avaamaan takaumien kautta, ja yksinäisyyden ja ahdistuksen tunteet luikertelevat esiin.

Tämä on tarinan kannalta perusteltu, muttei ongelmaton ratkaisu. Se tuntuu liian helpolta käsikirjoittamiselta, varsinkin kun hahmokuvaus on onnistuneen moniulotteista. Takaumat kasautuvat ryppääksi ja ne tuntuvat liian dramatisoiduilta, varsinkin kun taustalla soi läpeensä puhki kulutettu Adagio. Elokuva olisi voinut toimia paremmin kronologisesti esitettynä tai jopa kokonaan ilman takaumia, sillä loppujen lopuksi ne eivät motivoi Leetä niin paljon kuin jännitysmäisen esillepanon myötä olisi voinut olettaa.

Manchester by the SeaToisella puoliskolla elokuva pureutuu Leen ja Patrickin haparoivaan suhteeseen. Siinä on lempeää, humaania kömpelyyttä, mutta sitä ei esitetä millään tavalla koomisesti tai kiusaannuttavasti. Fragmentaariset kohtaukset onnistuvat varovaisesti raottamaan paksun utuista verhoa, joka liehuu Leen ja Patrickin välillä. Sitä ei kuitenkaan koskaan onnistuta avaamaan, sillä vaikenemisen taakka on liian suuri. Parhaiten se ilmenee elokuvan loppupuolella upeassa kohtauksessa Leen ja tämän entisen vaimon välillä.

Hiljaisuus ja vaikeneminen on Manchester by the Sean keskeinen teema, minkä johdosta sen musiikkivalikoima koostuu lähinnä hartaasta klassisesta musiikista. Se tihentää elokuvan muutenkin odottavaa tunnelmaa, mutta tuntuu joskus tunnelmaan sopimattomalta ja jopa vaivaannuttavalta. Toisaalta vaivaantuneisuus on elokuvan henkilöille olennainen tunne, kuten myös kyvyttömyys avautua ja jäsentää tunteitaan mihinkään inhimilliseen muotoon. Tätä taustaa vasten musiikkivalinnatkin tuntuvat perustellummilta.

Manchester by the SeaKun tunteet eivät ilmene luonnostaan, on Leen ja Patrickin opeteltava ne keinotekoisesti. Ihmissuhteiden vaikeus näyttäytyy haikean absurdissa valossa, pienten kömpelöiden eleiden välissä tyhjinä hetkinä, jolloin on helpompaa vaieta. Liialliseksi kärsimysnäytelmäksi elokuva ei kuitenkaan koskaan äidy, vaan vaikenemisen vastapainona on tyyni rauhallisuus, ne hetket, jolloin ei tarvitse sanoa mitään, eikä se tunnu pahalta. Manchester by the Sea pukee kuviksi juuri tämän ihmisenä olemisen ongelman: aina ei tiedä, tuntuuko toisesta pahalta olla hiljaa.

* * * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 4,3 / 7 henkilöä



Lue myös