Magdalena-sisaret kotikatsomo

Arvioiden mukaan noin 30 000 irlantilaista naista vietti osan elämästään katolisissa nunnaluostareissa, joissa he tekivät orjatyötä maan kirkkolaitoksen hyväksi. Viimeinen nunnien pyörittämä "pesula" suljettiin vuonna 1996. Luostareissa vallitsi vankilamainen kuri ja järjestys. Peter Mullanin elokuva Magdalena-sisaret käsittelee kirkon ylläpitämää naisiin kohdistuvaa alistamista, jonka avulla yhteiskunnassa pyrittiin säilyttämään miehinen harvainvalta. Elokuva on saanut myönteistä huomiota usean ihmisoikeuksia puolustavan järjestön taholta. Se myös palkittiin kultaisella leijonalla Venetsian filmijuhlilla vuonna 2002.

Magdalena-sisaret kuvaa kolmen nuoren tytön kohtaloita 1960-luvun Irlannissa. Heidät suljetaan laitokseen, jotta yhteisön tasapaino ei järkkyisi. Patrician (Dorothy Duffy) synti on avioliiton ulkopuolella syntynyt lapsi. Bernadette (Nora-Jane Noone) taas suututtaa opettajansa keimailemalla koulun portilla roikkuvien poikien kanssa. Margaret (Anne-Marie Duff) revitään aamulla sängystään ja viedään luostariin sen jälkeen kun tyttö on joutunut serkkunsa raiskaamaksi häävastaanotolla papin virrenveisuun kääntäessä vieraiden huomion muualle.

Mullanin teoksen lähtökohta on yhteiskunnallinen epätasa-arvo ja naisten alisteinen asema. Ohjaaja ei kuitenkaan ensisijaisesti pyri tulkitsemaan naisten ja miesten välistä epätasa-arvoa, vaan analysoi kirkon roolia naisten aseman heikentäjänä. Elokuvassa käsitellään yksilötarinoiden kautta valtarakenteita, jotka ylläpitävät ja edistävät yhteiskunnallista harvainvaltaa. Sukupuolieroihin pohjautuva alistaminen toistuu myös naisten keskuudessa äärimmäisen raakana. Nunnien toiminta luostarin muurien sisällä perustuu samanlaisiin asetelmiin kuin miesten johtama yhteiskunta muurien ulkopuolella. Mullanin elokuvassa katolisen kirkon rooli naisia alistavien rakenteiden ylläpitäjänä on ratkaiseva.

Ohjaaja Peter Mullan tunnetaan muun muassa Ken Loachin Nimeni on Joe -elokuvan (1998) nimiroolista. Hän ei kuitenkaan ole omaksunut Loachin rankan realistista tyyliä, vaan lähestyy aihettaan perinteisemmän draaman kontekstissa. Elokuva ei ole ilmaisultaan tai juonenkehittelyltään rosoinen, vaan tunnelmiin ja yksilöpsykologiaan luottava, uusgoottilaiseksikin määritelty teos. Luostarin kolkko ja suljettu tila on jyrkässä kontrastissa aidan toisella puolen kukkivien vehreiden niittyjen kanssa.

Magdalena-sisaret lipsuu välillä liikaa suoraviivaisen draaman puolelle. Vastakkainasettelut ovat paikoin turhan ilmeisiä ja kehittelemättömiä. Henkilökohtaiset tilanteet ja reaktiot eivät täysin kohtaa sosiaalisen tilanteen analyysin kanssa. Yksilötason ahdistus ja sen purkautuminen jää käsittelyssä hieman kesken, sillä sitä ei sidota elokuvan lähtökohtana olevaan kokonaisvaltaiseen tilanteeseen tarpeeksi vankasti. Loppuratkaisu tuntuukin hieman hutiloidulta ja dramaturgisesti hätäiseltä. Kömpelyys selittyy osittain sillä, että elokuva perustuu tositapahtumiin. Samasta syystä on kuitenkin syytä peräänkuuluttaa elokuvan loppuun asti jatkuvaa perusteellista aiheenkäsittelyä.

Mullanin teos on puutteistaan huolimatta osuva kuvaus kirkollisen vallan ja yhteiskuntajärjestyksen alistavasta voimasta. Yksilötarinat eivät sinänsä tarjoa uusia näkökulmia tai vaihtoehtoisia toimintatapoja epäkohtien korjaamiseksi, mutta muutamissa yksityiskohdissa sidotaan mainiosti yhteen yksilötaso ja laajemmat yhteiskunnalliset kysymykset. Hymyilevä kasvokuva Yhdysvaltain presidentti John F. Kennedystä orjatyömaan johtajan työpöydällä osuu mainiosti länsimaisen kaksinaismoralismin ytimeen. Puheet demokratiasta kaikuvat luostarin kolkoilla käytävillä samaan aikaan kun asukkaat puhdistavat rystyset verillä yläluokan paidankauluksia.