Maastamuuttajat – viimeinen kirje Ruotsiin kotikatsomo

Vilhelm Moberg (1898–1973) kirjoitti vuosina 1949–1959 ansiokkaan historiallisen romaanisarjan Maastamuuttajat. Neliosainen sarja kertoi ruotsalaisperheen maastamuutosta etsimään parempaa elämää Yhdysvalloista. Karl-Oskar ja Kristina Nilssonin tarina alkoi vuodesta 1848 ja jatkui aina vuoteen 1890. Moberg kirjoitti historiasta, mutta ei hänelle itselleen kovin kaukaisesta historiasta, sillä hän oli syntynyt vain kahdeksan vuotta sen jälkeen, kun hänen tarinansa päättyi. Nykylukijalle kyse on jo huomattavasti kaukaisemmista sukupolvista.

Ohjaaja Jan Troell teki Mobergin tetralogiasta kaksi massiivista suurelokuvaa, jotka kuvattiin aikaansa edellä olevalla metodilla eli putkeen. Vuonna 1971 ilmestynyt Utvandrarna eli Maastamuuttajat sai seuraavana vuonna jatkoa teoksella Nybyggarna eli Raivaajat. Moberg ehti näkemään kummatkin teokset ennen kuin päätti päivänsä seuraavana vuonna.

Palkitut ja elokuvallisesti ansioituneet elokuvat nostivat muun muassa Max von Sydowin ja Liv Ullmanin nimet korkealle. Kaksoiselokuvat käsittelivät kukin kaksi osaa Mobergin sarjasta. Ne paneutuivat kirjan teemoihin sekä lukuisiin henkilöhahmoihin niin perinpohjaisesti, että elokuvien yhteismitta venyi kuuteen ja puoleen tuntiin.

Alkuperäisen Maastamuuttajat-elokuvan 50-vuotispäivän kunniaksi Erik Poppe ohjasi uuden tulkinnan Mobergin tarinoista. Maastamuuttajat – viimeinen kirje Ruotsiin niputtaa neljän romaanin sisällön paljon pienempään mittaan. Kaksijakoisen elokuvan ensimmäinen puolisko kuvaa Nilssonin perheen matkustamista ja koettelemuksia kotimaassa, jälkipuolisko kuvaa sopeutumista uuteen asuinmaahan. Teoksella on kestoa 148 minuuttia, mikä ei ole nykyelokuvaksi vähän, mutta joka ei millään riitä näin laajan ja monipolvisen aiheen käsittelyyn.

Poppe jättää kylmästi pois suuren osan Mobergin hahmoista sekä jälkimmäisten kirjojen olennaisista tapahtumista, kuten Minnesotan intiaanien kansannoususta ja päähenkilöiden sukulaisten kohtaloista. Se viimeinen kirje Ruotsiinkin on muutettu tyystin, ihan eri henkilön kirjoittamana täysin eri henkilölle, ja vieläpä eri päähenkilöä koskevana. Lisäksi perheenisä Karl-Oskar (Gustaf Skarsgård) jää hyvin ontoksi hahmoksi, pääpainon ollessa lähinnä Kristinan (Lisa Carlehed) sisäisessä monologissa.

Kirjan tai kirjojen tiivistys ei sinällään ole ongelma, jos elokuvaan saadaan selkeä näkökulma ja fokus. Nyt reilun parin tunnin tiivistahtinen vyörytys palvelee lähinnä lyhyenä introna aiheeseen. Poppella ei ole myöskään vastaavaa visionääristä vahvuutta kuin Troellilla. Ohjausjälki on varsin virkamiesmäistä ja tasapaksua. Visuaalinen kuvasto on kaunista, mutta paikoin turhan postikorttimaista.

Mikäli Troellin puolen vuosisadan ikäisten järkäleiden rinnalle kaivataan modernimpaa tulkintaa, niin parempi olisi ollut tuottaa laaja historiallinen televisiosarja. Nykykatsojat ovat tottuneet siihen, että sarjoissa on iso määrä henkilöitä ja tarina kerrotaan useassa kaudessa. Sellaiseen Mobergin kirjatkin olisivat omiaan.

Poppen elokuvan kiintoisinta antia on jälkipuoliskon painotus uskonnolliseen ja kulttuuriseen painostukseen, jota alueen muut ruotsalaiset kohdistavat Nilssonin perheeseen. Konservatiiviset uskonnolliset johtohahmot ovat kuin mustia korppeja, aina valmiina nokkimaan laumasta poikkeavat ja lentämään haaskalle. Kristina tarvitsee rohkeutta uhmata pienyhteisöä sekä uhmata omia henkisiä ja kulttuurisia rajojaan. Vielä rohkeampaa Nilssonin perheeltä on antaa lapsilleen vapaampi mahdollisuuksien maailma taikauskoisten oppien ja vanhan yhteisön kuristusotteen sijasta.

Elokuvassa on vahva vertauskuva nykypäivän maahanmuuttoon, jossa maahantulijat saattavat perustaa tiiviitä yhteisöjä valtioiden sisälle. Niissä hyljeksitään uuden maan kulttuuria ja tapoja sekä jumitetaan omissa piireissä. Usein tähän liittyy huono koulutus, naisten jääminen kotiäideiksi, uskonnollinen painostus ja lukutaidon haaskaaminen uskonnollisiin teksteihin. Ironisesti ennen Ruotsi oli se maa, josta lähdettiin, nykyisin se on maa, johon tullaan.