Love Is Strange kotikatsomo

Love Is Strangen aluksi Ben (John Lithgow) ja George (Alfred Molina) avioituvat vuosikymmenten yhdessäolon jälkeen. Ilouutinen kantautuu kuitenkin korviin, joiden mielipide homoavioliittoa kohtaan ei ole yhtä suvaitseva kuin miesten lähipiirin. Musiikinopettaja George joutuu jättämään työnsä katolisessa seurakunnassa, minkä jälkeen pariskunta joutuu muuttamaan kotoaan, ja vieläpä erilleen, sillä kenelläkään ei ole tilaa majoittaa kumpaakin.

Fyysinen ahtaus ajaa ihmiset kodeissaan myös henkisesti ahtaalle osoittaen näyttelijöiden kiistattoman lahjakkuuden. Erityisesti Lithgow'n ja Molinan keskeinen dynamiikka tuo esille kummankin surumielisen karisman, joka on vertaansa vailla.

Elokuva on kouraisevan surullinen, joskaan tarina ei vaivu synkäksi missään vaiheessa. Päinvastoin älykkäät dialogit, nokkelat leikkaukset ja hienovarainen huumori nostattavat raskaatkin hetket. Love Is Strange on suurien elämänmittaisten kysymysten äärellä toiveikkaalla otteella, joita peilataan niin yksilön identiteetin kuin pariskuntien keskinäisen rakkauden keinoin.

Urbaani draama on visuaalisesti viehättävä ja elokuvamusiikki antaa tarinalle oman kauniin sävynsä. Erityisesti klassinen pianomusiikki tahdittaa kohtauksia ilahduttavalla keveydellä, mutta tunnelmaa painottaen. Love Is Strange on omanlaisensa ”New York -elokuva”. Vaikka näkötuttu kaupunkimiljöö antaa asukeilleen tietyt raamit, on kuvaus ainutlaatuinen.

Tietyt ratkaisut muistuttavat etäisesti Woody Allenin tyyliä, mutta elokuva seisoo vankasti omilla jaloillaan ja kertoo tarinan omaäänisesti. Dialogit hahmojen välillä ovat aitoja ja tunteikkaita. Käsikirjoitus ja Ira Sachsin ohjaus ovat taidonnäyte draamasta, joka kietoo yhteen romantiikan, surun ja kumppanuuden herkäksi kokonaisuudeksi.

Vaikka henkilöt ovat intensiivisiä, on rakkaustarina hienovarainen tulkinta elämästä. Tarina ei painota homoseksuaalisuutta ja siitä keriytyvää ongelmallista vyyhtiä, joka ajaa pariskunnan taloudelliseen ahdinkoon, vaan päinvastoin purkaa sen kumppanuuden perimmäisten kysymysten äärelle. Käsikirjoituksellisesti elokuva ei ole sentimentaalisuutta korostava, vaan kostuu pikemminkin herkistä pienistä hetkistä, jotka näyttävät suuren kokonaisuuden kaikkine merkityksineen.