Lord of Darkness kotikatsomo

Kauhu ja veripalttu ovat toimineet monen elokuvantekijän astinlautana alalle. Marginaalielokuvan saralla saa visioida vapaammin ja onnistuessaan teos saattaa saavuttaa kengännauhabudjetillakin kulttimainetta, joka siivittää tekijänsä tunnettavuuteen. Näin käy kuitenkin ani harvoin. Suurin osa taskurahoilla tehdyistä hurmeiluista päätyy suoraan unohduksiin ja laajempi levitys jää haaveeksi. Suurimmaksi saavutukseksi jää jokunen esitys alan festivaaleilla. Näin kävi Ricky Woodin esikoiselokuvalle Lord of Darkness, joka nähtiin pari vuotta sitten kotoisella Night Visions -festivaalilla. Nyt elokuvaa voi naarata dvd-laarien pohjajämistä.

Lord of Darkness ammentaa kotikontujensa Skotlannin kuulusta kannibaalilegendasta, Sawney Beanista, joka puolisonsa kanssa johti sisäsiittoista kannibaaliklaaniaan 1500-luvulla. Historioitsijoiden mukaan heppu on hölynpölyä, mutta se ei ole estänyt tarinankertojia ja viihdemaakareita hyödyntämästä makaaberia kertomusta.

Tunnetuin elokuvasovitus Beanin kannibaaliklaanista lienee Wes Cravenin The Hills Have Eyes (1977). Woodin versio sijoittuu tämän päivän Skotlantiin. Ohjaajan mukaan on olemassa myös käsikirjoitusversio, jossa tarina on sijoitettu alkuperäiselle vuosisadalle, mutta sellaisen filmaamiseen ei olematon budjetti riittänyt.

Lord of Darknessista ei ulkoisesti huomaa vaatimatonta 70 000 euron budjettia. Elokuva on kuvattu ammattitaitoisesti ja Skotlannin miljöötä hyödynnetään hyvin eikä tehostepuolessakaan ole suuremmin moittimista. Samaa ei voi kuitenkaan sanoa sisällöstä ja kerronnasta.

Hurmehenkiseksi kauhuelokuvaksi Lord of Darkness on kovin mitäänsanomaton. Puolentoista tunnin aikana ehtii pitkästyä monta kertaa. Yritykset rakentaa elokuvaan yhtenäistä tarinaa kilpistyvät siihen, että tekijät ovat yrittäneet tehdä samalla verikekkeriä ja raakoja murhia selvittelevää rikostarinaa. Ei liene mikään yllätys, että elokuva ei onnistu pysymään pystyssä kummallakaan polulla, jolloin lopputulos on mitäänsanomatonta kompurointia.

Kannibaaliteeman ympärille viritetty tarina visualisointeineen olisi tarvinnut sitä häiriintynyttä sävyä, joka oli esimerkiksi Tobe Hooperin Teksasin moottorisahamurhien (1974) ydin. Pitkän linjan näyttelijän, David Haymanin, mekastus kannibaalien pääjehuna on vain mekastusta. Hahmosta ei onnistuta rakentamaan ristiriitaista saati kiinnostavaa. Naurettavuus olisi saattanut pelastaa jotakin, mutta elokuvaa on tehty ilmeisen vakavissaan.

Lord of Darknessissa on monta turhanoloista hahmoa eivätkä tarinakäänteet selity kunnolla. Kenties epämuodostuneet kummajaiset, verellä terästetyt sisäelinsopat ja muu lahtaaminen olisi kannattanut heivata pois tarinasta ja keskittyä aiheeseen murhamysteerin kautta. Nytkin sivulauseessa vilahtavalla seksuaalisella vireellä höystettynä kannibaalimurhaajasta olisi saanut kasaan aidosti häiritsevän tarinan tympeän juoksentelun ja verellä lutraamisen sijaan.