Listen to Me Marlon kotikatsomo

Marlon Brando on nuorelle sukupolvelle melko lailla vieras hahmo. Osa saattaa tietää, että hän oli Kummisedän (1972) kummisetä ja että vanhetessaan hän paisui paisumistaan. Muutama vielä muistaa, kuinka hän pilasi voin meiltä kaikilta Viimeisessä tangossa Pariisissa (1972). Siinäpä se aika lailla on. Brando oli kuitenkin näyttelijänä kaikkea muutakin.

Hän oli likipitäen ainut elokuvantekijä, jota John Huston, Laurence Olivier ja Francis Ford Coppola hennoivat kutsua neroksi. Jamesdeanit ja jacknicholsonit, muiden muassa, idolisoivat häntä sanan varsinaisessa merkityksessä, kirjailija James Baldwin taas ei ollut koskaan tavannut sellaista valkoista miestä kuin hän. Ikoninen Jean Seberg ei edes olisi ollut näyttelijä ilman Brandoa.

Brandon statuksesta onkin olemassa villejä tarinoita. Kuinka moni muu kehtaisi sabotoida omia elokuviaan, kieltäytyä John Gielgudin kutsusta esittää Hamletia, kysyä Lana Turnerilta kuka tämä edes on tai tehdä pilaa Roberto Rossellinin ja Ingrid Bergmanin kunnianosoituksista? Ihailevia merkkitaiteilijoita voisi namedroppailla kaikista ikäluokista ja etnisistä ryhmistä.

Suomen oma Peter von Bagh sanoi, että jokaisen kriitikon pitää määritellä Brando-suhteensa samaan tapaan kuin jossain toisessa ammatissa punnitaan henkilökohtaista jumalasuhdetta.

Listen to Me Marlon lähti levittämään Brandon myyttiä uudelle yleisölle vuonna 2015. Dokumenttielokuva koostuu pääasiassa näyttelijän salassa pitämistä ääninauhoista, joita juuri kukaan ei ollut kuunnellut ennen kuin hänen perikuntansa antoi ne ohjaaja Stevan Rileylle. Nauhoillaan Brando puhuu lapsuudestaan, ammatistaan ja elämisen sietämättömästä taakasta. Hänen ääntään Riley tukee arkistomateriaalilla ja pianon pimputuksella. Lopputulos panee miettimään, kuinka montaa superlatiivia voi arvostelija käyttää menettämättä uskottavuuttaan.

Brandon elämässä on se perustavanlaatuinen ongelma, ettei kukaan oikein tiedä, kuka hän oli tai mistä hänen täysin irrationaalinen käytöksensä kumpusi. Ei varsinkaan hän itse. Ei ole ylipäätään mielekästä analysoida taiteilijan töitä hänen elämänsä tapahtumien kautta. Riley välttääkin hämyisten tulkintojen tekemistä ihmisestä, joka pakeni lokerointia.

Hänen elokuvansa on esseemäinen kokonaisuus. Se etenee varsin kronologisesti mutta samalla antaa haudan takana olevalle Brandolle tilaa rönsyillä. Ei ole puhuvia päitä, ei kertojaa. Syntyy ainutlaatuinen viipyilevä tunnelma. Kuin katsoja istuisi iltaa korkealta pudonneen legendan seurassa, vanhan miehen, joka muistelee mennyttä elämäänsä ja purkaa ahdistustaan. Katsoja itse kuulee vain muutaman kerran muiden puheenvuoroja. Ei siis voi arvata, puhuuko Brando oikeasti yksin, vai jutusteleeko hän vaikka Michael Jacksonin tai Scorsesen kanssa. Joidenkin mietteiden alkuperäistä käyttötarkoitusta ei voi kuin ihmetellä.

Brando osaa puhua, ja vaikka hän toisinaan sanoo jotain naiivia tai kulunutta, hänen tapansa ilmaista asiansa on oikein painotettua. Aivan kuin jokaisen lauseen takana olisi oivallus maailman totuudesta. Välillä hän menee jopa solmuun. Tällöin Rileyn tyyli vahvistaa vain sitä näkemystä, että millä tahansa adjektiivilla Brandoa kuvailee, myös aivan päinvastainen väite on totta. Matka tämän mielessä tuntuu todelliselta. Kuva on alati muutoksessa, katkelmallinen, unenomainen ja samea.

Ohjaaja kyllä paikoitellen hassaa materiaaliaan. Brandon lasten traagisten kohtaloiden käsittely lipsahtelee kitsin puolelle ja on valitettavaa, ettei ääniraitaan kertaakaan yhdistetä nauhoitusajankohtia. Samassa lauseessa saattaa keski-ikäinen Marlon vaihtua kesken kaiken vanhaan Marloniin. Erheet eivät kuitenkaan muuta kokonaisuutta, koska vielä viimeisen kerran Brando peittää persoonallaan alleen kirjoittajan harharetket. Hän saa vastaavanlaiset leffat, Cary Grantin tarinan (2017) ja Minä olen Ingridin (2015), näyttämään etäisiltä ja heppoisilta. Historian ehkä paras näyttelijä on ristiriitaisesti karismaattisempi omana itsenään.

Listen to Me Marlon auttaa kaikkia ymmärtämään, miksi Brando tärväsi lahjansa. (Hän teki muutamaa klassikkoa kohden aimo kasan sielutonta krääsää.) Hän ei välittänyt näyttelemisestä eikä häntä kiinnostanut kertakäyttöelämä. Hänen nerokkuutensa oli jotain sellaista, mitä hän ei osannut käsitellä. Cocktailin terästivät mielenterveyden häiriöt.

Kukaan ei osaa sanoa, vetikö lahjakkuus lopulta näyttelijää vai näyttelijä lahjakkuuttaan. Jäljelle jäi dokumentinkin perusteella ulkokuorten sekasotku, jonka kaikki odottivat lentävän. Kaikki latasivat odotuksensa sellaisen miehen harteille, joka vieläkin ikävöi kauan sitten kadonnutta lapsenvahtia. Nyt kun Brando joutuu ääneen, on selvää, että hän halusi vain olla vapaa talousjärjestelmästä, historian painosta ja odotuksista.