Lamb kotikatsomo

Islantilaisissa elokuvissa on luotettu maan uniikin luonnon ja mytologian kuvaukseen, viimeksi historialliskansallisia ristiriitoja luodanneessa Kutsumuksessa (Vanskabte land, 2022). Samanlaisen lähestymistavan, mutta kauhugenren parissa ottaa erikoistehostetyöstään paremmin tunnettu Valdimar Jóhannsson ensimmäisessä pitkässä elokuvassaan Lamb (Dýrið, 2021).

Aviopari Maria (Noomi Rapace) ja Ingvar (Hilmir Snær Guðnason) pitävät maatilaa ja lammasfarmia eristyksissä olevassa ja sumun peittämässä vuorensolassa. Lapsensa menettänyt pari löytää uuden onnen, kun yksi lampaista synnyttää erityisen karitsan, jonka he nimeävät kuolleen lapsensa muistoa vaalien Adaksi. Onni ei kuitenkaan voi jatkua ikuisesti. Kun Ada kasvaa isommaksi ja paikalle saapuva Ingvarin veli Pétur (Björn Hlynur Haraldsson) alkaa kyseenalaistaa erilaisesta lapsesta huolehtimista.

Hiljalleen rakentuvaan tunnelmaan luottava Lamb on islantilaiselokuville tyypillinen genrehybridi sekoittaessaan traagista perhedraamaa kauhuun ja jopa komediaan. Se yhdistää näiden genrejen parhaita puolia hyödyntäen folk horror -kuvastoa, jonka synkkyyttä kevennetään humoristisella urheiluhulluudella sekä kalareissulla. Rohkeus kokeilla eri genre-elementtien yhdistämistä on kunnioitettavaa, vaikka täydellistä tasapainoa niillä leikittelevä elokuva ei saavutakaan.

Jóhannssonin omiin lapsuudenaikaisiin uniin pohjautuvaa elokuvaa voidaan lukea myös allegorisesti. Kristinusko on läsnä Rapacen esittämän Maria-äidin nimessä sekä uskonnollisen maalaustaiteen asetelmiin viittaavissa kuvissa, joissa hän pitelee lastaan hieman kapaloidun Jeesuksen tavoin.

Ympäristönsuojelullinen asetelma taas korostuu, kun luonnon keskellä asuvien päähenkilöiden suhtautuminen ympäristöönsä ja erityisesti Adan synnyttäneeseen emään muuttuu vihamieliseksi, kun he haluavat pitää lapsen itsellään. Luontoäidin uhraamisessa ihmisten tarpeiden tyydyttämiseksi Lamb tuo mieleen Aronofskyn elokuvan Mother! (2017). Maatilalla asuvia eläimiä kuvataan elokuvassa muutenkin monipuolisemmin kuin ihmisiä.

Visualisesti ja rytmiltään taide-elokuvaa ja slow cinemaa lähestyvä Lamb on silti narratiiviltaan valtavirtaelokuva. Kauhuelokuvana se luottaa tuttuihin elementteihin: lumimyrskyn peittämien ensimmäisten kuvien taustalla kuuluvaan raskaaseen hengitykseen sekä näkymättömissä olevaan ja hiljalleen paljastuvaan pelon ilmapiiriin.

Karitsalapsi Adan esittelyssä luotetaan jo klassiseen elokuvaperinteeseen, jota on hyödynnetty ainakin Tourneur-Lewton klassikosta Kissaihmiset (Cat People, 1942) alkaen. Siinä jännitettä pyritään luomaan näyttämällä mahdollisimman vähän, kunnes kaikki lopulta paljastetaan. Ohjaaja Jóhannssonin tausta suurten Hollywood-tuotantojen erikoistehosteiden parissa näkyy mytologiaa henkivien olentojen toteuttamisessa. Praktikaaliset ja digitaaliset efektit on yhdistetty saumattomasti.

Jóhannssonin ja The Northmania (2022) kynäilleen Sjónin käsikirjoittama elokuva on vahvimmillaan äidin ja hänen lapsensa kanssa muodostuvan siteen käsittelyssä. Ainutlaatuisen suhteen puolustamiseksi ollaan valmiita jopa äärimmäisiin tekoihin. Rapacen jälleen taidolla tulkitsema Maria-äiti on elokuvan emotionaalinen keskus ja surussaan kohtalokkaat tapahtumat liikkeelle paneva voima. Katharsis saavutetaan lopulta luonnon ottaessa omansa takaisin.

Elokuvaa levittänyt A24 on luultavasti hakenut Midsommar-elokuvan (2019) kaltaista kansantaruja hyödyntävää omaperäistä hittielokuvaa. Lähtökohdiltaan äärimmäisen kiinnostava Lamb ei aivan samaan yllä, sillä se jättää tematiikkansa äitisuhdetta ja luonnon hyödyntämistä lukuun ottamatta turhan avoimeksi. Suomessa vain elokuvafestivaaleja kiertänyt ja nyt Yle Areenassa oleva elokuva on silti katsomisen arvoinen kiehtova matka tarujen saarelle.