Maaseudun toiseus

Irina (Veera W. Vilo) on tekstiilialan opiskelija, joka kaipaa muutosta elämäänsä. Kaupunkilainen elämäntapa aiheuttaa monille tuttua kun mikään ei tunnu miltään" -angstia. Irinalle tarjoutuu kuin taivaan lahjana kesätyömahdollisuus maaseudulla, eristäytyneessä mutta omavaraisessa Kyrsyän kylässä. Hetken mietittyään Irina päättää tarttua tilaisuuteen, saattavathan elämän suuret suuntaviivat löytyä maaseudun rauhasta. Maalla osataan sentään vielä elää sovussa itsensä ja luonnon kanssa, jotenkin paremmin kuin kaupungissa, osataanhan?

Kyrsyä – TuftlandKyrsyälle saavuttuaan Irina yrittää sopeutua yhteisöön. Porukka vaikuttaa hieman omalaatuisilta, mutta suurin osa ihan vaarattomalla tavalla. Yksi jos toinenkin asia alkaa kuitenkin kyrsiä Irinaa, ja hän on myös hieman liian utelias asioiden suhteen, joita hänelle ei aivan vielä haluta paljastaa. Irina kuitenkin ystävystyy paikallisen tytön Maarian (Saara Elina) kanssa, puree hammasta ja päättää selviytyä Kyrsyällä kesän. Kaupunki ei Irinasta vaikutakaan enää niin huonolta vaihtoehdolta. Jos sinne vielä joskus elävänä pääsee.

Maaseutu näyttäytyy eri valossa ja saa eri merkityksiä riippuen kokijan omasta asuinpaikasta ja siitä kuinka syvällä omat juuret vielä ovat mullassa ja metsässä. Jo muinaiset Kreikan kaupunkivaltioiden asukit ylenkatsoivat maalaisia, ja roomalaisille metsät olivat jo pahuuden tyyssijoja. Suomessa hellitään monasti vieläkin ajatusta suomalaisten mystisestä erityissuhteesta luontoon ja maaseudun oletetaan olevan jotenkin puhtaampi ja turmeltumattomampi ympäristö kuin kaupungin, mukaan lukien maalla asuvat ihmiset, jotka mielikuvissa vain köllöttelevät impivaaralaisessa lintukodossa tietämättöminä maailman pahuudesta. Kyllä maalla on mukavaa, tuumaa kaupunkilainen. Vaan entäs kun laajakaistaa ei olekaan mailla eikä halmeilla ja netti tökkii? Ulkona on oikeasti pimeää ja ikiaikaiset kauhut vaanivat heti sähkövalon kantaman ulkopuolella. Eikä linja-autoja enää kulje, jos auto sattuu hajoamaan.

Kyrsyä – TuftlandKaupungissa on helppo unohtaa millainen naapurikyttäyksen ja kyräilyn tunkkainen ilmapiiri maaseudulla pahimmillaan vallitsee, kaupungissa on paljon helpompi toteuttaa yksilöllisyyttään. Maaseudulla sudensuojelijat ovat kylähulluja, sukua etelän vetelille, ja keskustalaiset isäntämiehet katsovat valtiovallan isällisessä suojeluksessa suobiotoopin olevan lähinnä kahisevaksi muutettavaa turvetta, jonka omistukseen juuri heillä on jostain syystä oikeus. Lestadiolaisalueella ei kannata välttämättä liputtaa ateismin puolesta, mikäli mielii olla naapurin kanssa tervehtimisväleissä jatkossakin.

Toisaalta kaupungeissa neljä–viisi sukupolvea eläneet ihmiset eivät aidosti enää ymmärrä syrjäseutujen murheita ja elämää. Juuri tästä mielikuvien ristiriidasta Kyrsyä – Tuftland ammentaa käyttövoimansa, ja hienosti sen tekeekin. Ohjaaja Roope Olenius on nuoren ja valovoimaisen näyttelijäkaartinsa kanssa näyttänyt, että hyvän ja mielenkiintoisen elokuvan voi tehdä pienelläkin budjetilla – ilman elokuvasäätiön tukeakin – kun visio on selkeä.

Kyrsyä – TuftlandGenrerajoja voi mielin määrin rikkoa, kun genret ja esikuvat ovat niin hyvin hallussa kuin Oleniuksella tuntuu olevan. Tosin elokuvan hersyvä huumori myös syö kauhuelementtejä, mutta outojen elokuvien ystävät tunnistavat kyllä omansa. Mestarillinen The Wicker Man (1973) – suomeksi Uhrijuhla – on varmasti tehnyt aikoinaan Oleniukseen lähtemättömän vaikutuksen.

Kyrsyä – Tuftlandia ei voi suoraan luokitella kauhuksi, sillä omintakeinen huumori sävyttää elokuvaa ja antaa oivalluksia varsinkin suomalaisille katselijoille. Kyrsyän uupottavat tolvanat tuovat mieleen Martti Huu Haa" Innasen naivistisen taiteen genreen luettavat taulut suu ymmyrkäisinä toljottavista, karvahattupäisistä ihmisistä. Ja vähintäänkin Kyrsyä – Tuftlandin hengenheimolainen on Olli Soinion huumoria ja kauhuelokuvan kuvastoa hienosti yhdistellyt Kuutamosonaatti (1988), jossa Kari Sorvalin ikimuistettavasti esittämä aikamiespoika Arvo Kyyrölä halusi tehdä vaikutuksen kauneimpaan koskaan näkemäänsä olentoon eli mallityttö Anniin ja muuttui vaaralliseksi, kun himon kohde hyljeksi turjaketta.

Kyrsyä – TuftlandKyrsyä – Tuftland ei jaksa aivan loppuun saakka pitäytyä elokuvan alkupuolen herättelemissä mielenkiintoisissa teemoissa ja asetelmissa, ja vaikuttaakin vähän siltä, että kaikki hauskan tuntuiset ideat ja henkilöhahmot on ympätty mukaan. Käsikirjoitusta hiomalla olisi ehkä voitu hieman terävöittää fokusta, mutta tällaisenaankin Kyrsyä – Tuftland on varsin onnistunut ohjausdebyytti.

* * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 3 / 2 henkilöä