Aikansa uranuurtaja

Suomalaisista lastenelokuvista puhuttaessa ei voi olla sivuuttamatta Päivi Hartzellin ja Liisa Helmisen ohjamaa Mika Waltarin sadun filmatisointia Kuningas jolla ei ollut sydäntä (1982), joka on nyt toistamiseen tuotu tallennemarkkinoille. Koko perheen elokuvia ja varsinkaan satu- ja fantasiaelokuvia ei Suomessa takavuosina tehty samassa määrin kuin nykyään. Hartzellin ja Helmisen elokuvaa edeltäväksi kotimaiseksi satuelokuvaksi mainitaan usein lähinnä Edvin Laineen ohjaama Prinsessa Ruusunen vuodelta 1949.

Kuningas jolla ei ollut sydäntäHartzellin ja Helmisen elokuva oli 1980-luvun alussa iso panostus, joka osoittautui myös tärkeäksi. Elokuva keräsi ensi-iltakierroksellaan yli 100 000 katsojaa vaikka ensi-ilta osui samaan aikaan suureen suosioon nousseen E.T.:n (1982) kanssa.

Kuningas jolla ei ollut sydäntä osoitti, että kotimaiselle kokoperheen elokuvalle on kysyntää. Hartzell jatkoikin samalla tiellä ja ohjasi muutamaa vuotta myöhemmin lähes satatuhatta katsojaa keränneen Lumikuningattaren (1986). Suomalaisessa elokuvanteossa kokoperheen elokuvien tarve ja yleisöpotentiaali ymmärrettiin kunnolla kuitenkin vasta parikymmentä vuotta myöhemmin. Nykyään kokoperheen kotimaisia ilmestyy vuosittain ja katsojaluvut nousevat satoihin tuhansiin.

Hartzellin ja Helmisen elokuvan arvo lastenkulttuurin kannalta nähtiin jo aikalaiskritiikeissä, joissa kiiteltiin kotimaisen lastenelokuvan ja varsinkin satuelokuvan tekemistä, vaikka teosta ei täysin onnistuneena pidettykään.

Kuten moni suomalaiselokuva nykyäänkin Kuningas jolla ei ollut sydäntä kuvattiin niukoilla kuvauspäivillä ja harsittiin kasaan budjetilla, joka jo lähtökohtaisesti oli liian pieni tämänkaltaisen elokuvan riittävälle ylöspanolle. Vaikka Hartzelilla ja Helmisellä oli jo vuosikymmenen kokemus lastenohjelmien ja lyhytelokuvien tekemisestä, on pitkä satuelokuva ollut kerronnallisesti erittäin vaativa haaste ensimmäistä pitkää elokuvaansa tehneille ohjaajille. Samaa elokuvakerronnallista oivaltavuutta, joka kantaa esimerkiksi Helmisen Pelikaanimiehen (2004), ei tästä esikoispitkästä löydy.

Kuningas jolla ei ollut sydäntä

Mika Waltari kirjoitti alkuperäissadun samoihin aikoihin Sinuhe egyptiläisen (1945) kanssa. Tarinassa kuningaspari elää onnellisesti hyvinvoivassa valtakunnassa ja saa tyttölapsen. Onnettomuuden myötä kuningatar menehtyy ja kuningas vaipuu syvän suruun, josta päästäkseen hän luopuu sydämestään.

Tarinassa on dualistisen pohdinnan piirteitä, miten ilo ja suru sekä järki ja tunne ovat saman asian eri puolia mutta liittyvät väistämättömästi toisiinsa. Filosofinen pohdinta on luonnollisesti yksinkertaistettua, jotta se aukeaisi myös kohderyhmälleen eli lapsille. Yksinkertaistamisesta huolimatta sisältö lienee lapsille hieman korkealentoista verrattuna perinteisiin hyvä–paha-asetelmiin ja prinsessatarinoihin.

Waltarin alkuperäinen satu ei ollut riittävän laajuinen kokoillan elokuvaksi, joten käsikirjoitusvaiheessa tarinaa on laajennettu ja henkilöhahmoja lisätty. Tämä lienee johtanut elokuvaversiossa toisistaan poikkeaviin tarinalinjoihin. Yhtäällä seurataan varsin synkeissä merkeissä sydämetöntä kuningasta ja tämän tytärtä, ja toisaalla seurataan ulkomaalaisen prinssin ja tämän sekavan seurueen Robin Hood -tyylisiä edesottamuksia. Elokuvakerronnassa tarinalinjat eivät kunnolla kohtaa ja kokonaistarinan käänteiden seuraaminen vaatii paikoin jopa pinnistelyä.

Elokuvan tekoresurssit ja valmistumisajankohdan huomioiden Kuningas jolla ei ollut sydäntä on kunnioitettava suoritus, jolla on elokuvakulttuurista arvoa, mutta aikaa elokuva ei ole kestänyt.

Kuningas jolla ei ollut sydäntäNykylasten silmissä elokuva osoittautui varsin oudoksi ja etäännyttäväksi. Päiväkoti-ikäiselle tarina oli selkeästi liian vaikea ja turhan synkkä, kouluikäiselle taas kerronta ja ylöspano eivät vastaa nykykäsitystä sujuvasta elokuvakerronnasta. Kouluikäisen tekemä vertailu Pikku kakkosessa esitettävään Tuttiritariin tai kesäteattereissa näkemiinsä lastennäytelmiin, on helppo aikuisenkin allekirjoittaa. Kuningas jolla ei ollut sydäntä muistuttaa nykymittapuulla enemmän filmattua teatteria kuin elokuvaa.

Elokuvakulttuurin kuin kulttuurihistoriankin näkökulmasta on tärkeä nostaa esiin eri aikakausien tuotantoa, sillä nykykulttuuri perustuu aina menneeseen, ja myös kulttuurituotannossa tapahtuu kehitystä. Elokuvan kaltaisessa audiovisuaalisessa kulttuurissa kehitys on lisäksi nopeaa ja helposti näkyvää. Kuningas jolla ei ollut sydäntä on elokuvakulttuurisesti arvokas teos, joka ilmentää oman aikansa lastenkulttuuria ja siitä valinneita näkemyksiä sekä konkretisoi, miten kulttuuri ja elokuvailmaisu ovat vuosikymmenten saatossa kehittyneet. Se, mikä vuosikymmeniä sitten puhutteli kohderyhmäänsä, saattaa nykypäivänä lähinnä etäännyttää.

Kotimaisen elokuvan kulttuurihistorian ja sen ymmärryksen kannalta elokuvan uudelleenjulkaisu tallenteena on perusteltua ja toivottavaa, mutta sopii kuitenkin ihmetellä, miksi elokuva julkaistaan vuonna 2018 vanhentuneessa dvd-formaatissa blu-rayn sijaan.

* * *
Arvostelukäytännöt