Knox Goes Away kotikatsomo

Onnistuneita toimintajännäreitä on kahdenlaisia. Joko suoraviivaisen juonen virkana on rakentaa tarvittavaa jännitettä toimintakohtauksesta toiseen tai sitten tila annetaan tarinalle ja juoneen punotaan kiinnostavia koukkuja toimintakohtausten sijaan. Ohjaajanpallille siirtyneen Michael Keatonin luotsaama Knox Goes Away (2023) lukeutuu jälkimmäisiin.

Keaton esittää kokenutta palkkamurhaaja John Knoxia, joka heti tarinan alussa saa lääkäriltä kuulla sairastavansa Creutzfeldt-Jakobin tautia. Nopeasti etenevän sairauden myötä miehen mieli ja muisti ovat mennyttä muutamissa viikoissa. Knoxin viimeiseksi kaavailema keikkakaan ei mene suunnitellusti ja yhtäkkiä vuosien välirikon jälkeen aikuinen poika ilmestyy oven taakse avun tarpeessa.

Näistä lähtökohdista alkaa rakentua tarina, joka kantaa johdonmukaisesti loppuun asti. Elokuvassa ei sorruta tyypillisiin takinkääntöihin saatikka vedetä mattoa katsojan alta missään vaiheessa. Tarinallinen ryhdikkyys tuo elokuvan maailmaan tarvittavan uskottavuuden, mikä luo osaltaan hahmoista aidonoloisia ja samaistuttavia, vaikka tarina onkin rakennettu puhtaasti mielikuvituksen varaan.

Keaton on pitkällä näyttelijäurallaan työskennellyt monien arvostettujen ohjaajien kanssa, ja voisi olettaa näistä yhteistöistä tarttuneen Keatonillekin osaamista elokuvanteon, ja varsinkin elokuvallisen tyylitajun saralla. Knox Goes Away on sangen hallittu, tyylitietoinen ja eheä kokonaisuus, johon on saatu ripaus jännäreille usein hankalasti hallittavaa kepeyttä.

Jännäreissä kepeys tarkoittaa useimmiten taantumista veijaritarinoiden kommervenkkeihin tai asiayhteyksiin sopimattoman komiikan epätoivoista viljelyä. Kun toimintajännäreissä halutaan välttää synkkiin madonlukuihin uppoutuminen, tarvittava kepeys löytyy nyansseista: hahmoista, dialogista, tarinan kuljetuksesta, musiikista ja kuvallisesta ilmaisusta. Nämä kaikki rakentavat tunnelman, jossa raskaan synkkyyden sijaan on ilmavuutta, mistä vaikkapa Quentin Tarantinon elokuvat käyvät hyvänä esimerkkinä.

Knox Goes Awayta katsoessa mieleen tulee tunnelman suhteen Tarantinon elokuvista Jackie Brown (1997) siinä missä tarinan ja juonen rakentelu tuo muistuman Brian Singerin Epäillyistä (The Usual Suspects, 1995). Keatonin elokuva ei paini samassa sarjassa, mutta nykyelokuvassa on jo ansiokasta, kun teoksen voi nostaa samaan virkkeeseen mainittujen kanssa.

Knox Goes Away on se kuuluisa osiensa summa, ei enempää eikä vähempää. Osat on hiottu sopimaan toisiinsa niin hyvin, että kokonaisuus on ihailtavan saumaton ja sujuva. Elokuvissa puhdasta viihdearvoa pidetään usein jotenkin vähäpätöisempänä kuin sisällöllisiä tai esteettisiä ansioita. Sen syvällisempää yhteiskunnallista ulottuvuutta, sanottavaa tai henkeä salpaavaa estetiikkaa Keatonin elokuvasta ei löydä, mutta harvoin nykyelokuvan aikana saa katsoa näin viimeisen päälle tehtyä elokuvaa, jonka parissa yksinkertaisesti viihtyy.

Elokuvaa voi luonnehtia myös aikuisten jännäriksi. Ei niinkään siksi, että päähahmo on muistisairas ja muissakin rooleissa nähdään veteraaneja. Elokuvia enemmän katsoneelle tietty verkkaisuus ja vanhanaikaisuus kerronnassa ovat miellyttäviä seikkoja. Lisäksi voisi olettaa Al Pacinon suvereenisti tulkitseman sivuhahmon aukeavan paremmin, kun on nähnyt riittävästi Pacinon roolihahmoja.