Kill the Messenger kotikatsomo

Yhdysvaltojen globaali suhmurointi vääränlaisten johtajien ulosheittämiseksi on tänä päivänä laajalti tunnettu osa supervallan diplomatiakoneistoa. Eritoten kylmän sodan aikana CIA:n rahoittamat ja kouluttamat sissiliikkeet tekivät tihutöitä kaikkialla, missä tyypillisesti Neuvostoliiton tukema vasemmisto oli raivannut puheilla tai aseilla tiensä kapitolin betonimörskiin.

Lähinnä tv-puolella hikoilleen Michael Cuestan ohjaama Kill the Messenger (2014) on hatunnosto tutkivalle journalismille ja pyllistys sekä yhdysvaltalaiselle ulkopolitiikalle että amerikkalaiselle mediakoneistolle. Vaikka Gary Webb (Jeremy Renner) onkin selkeine vikoineen sankaritoimittaja, osoittautuu viides valtiovalta melkoiseksi seurapiiripuudeliksi.

Nicaraguassa suuliekeillä mieltään ilmaisseiden contrien yhteyksiä Yhdysvaltoihin ei kiistä edes kongressinedustajan harjoittelija. Paikallislehden huumejourno Webb kuitenkin osuu osin sattumalta heroiinisuoneen: hänelle vinkataan, että contrien rahoituksen ja Yhdysvalloissa käytävän huumekaupan välillä on yhteys – yhteys, joka on vähintäänkin CIA:n hyväksymä, jos ei jopa luoma.

Mutta sen sijaan, että New York Timesin ja Washington Postin kaltaiset mammutit käyttäisivät Webbin artikkelia ponnahduslautana jatkokaivelulle, antavat he mikin tiedustelupalvelulle ja muille syytetyille. Samassa Webbistä itsestään, ei hänen löydöksistään, tulee tarina. Näkökulma muuttuu ja narratiivi vaihtuu. Valtamedia ottaa tehtäväkseen tuhota, ei tukea tutkivan journalismin löydöksiä.

Ongelma ei toki ole vain amerikkalainen. Emilia Kukkalan ja Pontus Purokurun tietokirja Luokkavallan vahtikoirat (2016) esittelee kipeästi, miten suomalainenkin media antaa yhä uudelleen ja uudelleen asemansa vakiinnuttaneen eliitin määritellä keskustelunaiheet. On vaikea murtaa rakenteita, jos ei pääse argumentoimaan väitteitään.

Elokuvassa pitkin matkaa ladotut syytökset ovat paitsi vakavia niin myös mielenkiintoisia. Niissä olisi polttoainetta useammankin analyysin tarpeisiin. Jatkojutut jäivät kuitenkin tekemättä, toisin kuin niin ikään journalismin sokeaa pistettä kurmottaneen Spotlightin (2015) aikoihin. Syykin on selvä: Kill the Messenger ei ole riittävän merkittävä elokuva.

Kohtaukset ovat riittävän hyviä, mutta vain ani harvoin niin vavisuttavia kuin käsissä oleva materiaali antaisi myöten. Sittemmin itsensä ampuneen Webbin ja Nick Schoun kirjoihin perustuvan käsikirjoituksen ydin on periaatteessa priimaa, mutta tarinankuljetuksesta ja kuvavalinnoista puuttuu terävyys ja iskevyys. Vaikka tv-draamaksi moittiminen on näinä episodipohjaisen kerronnan kulta-aikoina lähinnä typerää, niin Cuestan ote on juuri sellaista, mitä voi moittia televisiomaiseksi. Liian usein dialogi kierrättää genren kliseekohtaukset ilman merkittävää omaa sisältöä.

Toisin kuin vaikka Sicario (2015), joka on selvästi viihteellisempi ja vähemmän journalistisempi katsaus Yhdysvaltojen huumepolitiikkaan, ei Kill the Messenger pysty jalostamaan tulenarkoja asetelmiaan ja teemojaan räjähdysherkäksi jännitysnäytelmäksi. Se on pikemminkin keskitason perusesitys, joka tosin sai ainakin minut etsimään lisätietoa Webbin Dark Alliance -artikkelisarjasta. Se on kiehtovaa luettavaa, joka jättää filmatisoinnin varjoonsa.