Kielletty maa kotikatsomo

Ensimmäisestä maailmansodasta ei nykyään liiemmin tehdä elokuvia, vaikka puitteet olisivat mitä otollisimmat sodan järjettömyyden kuvaamiseen. Yksi parhaimmista viime vuosien filmatisoinneista on tositapahtumiin perustuva Päivä ilman sotaa (2005), joka kuvasi skottien, ranskalaisten ja saksalaisten spontaania yhteistä joulunviettoa ei-kenenkään-maalla 1914. Elokuvassa sota esitettiin mielettömyytenä ja inhimillisenä tragediana, mutta sotilaat inhimillisinä olentoina, jotka olivat joutuneet tilanteeseen, jota eivät voineet ymmärtää tai hallita.

Australialaistuotanto Kielletty maa sijoittuu vuoden 1916 Ranskaan, jossa käydään miehiä syövää asemasotaa jo kolmatta vuotta. Kolme brittisotilasta on jäänyt taas yhden epäonnistuneen hyökkäyksen jälkeen jumiin lähelle saksalaisten asemia. Yksi miehistä on menettänyt jalkansa, ja omien massiivinen pommitus alkaa illalla, joten alta olisi mielellään päästävä pois. Saksalaiset tietävät miesten olinpaikan ja odottavat sormi liipaisimella. Kersantti Wilkins on päättänyt saada miehet turvaan omien pariin. Alkaa epätoivoinen eloonjäämiskamppailu. Samaan aikaan kotona Englannissa Wilkinsin vaimo on raskaana, mutta väärälle miehelle.

Elokuvan kulissit ovat resursseihin nähden moitteettomat, samoin tekninen toteutus joka ottaa hyvin huomioon pienen budjetin ja tiukan kuvausaikataulun. Joukkokohtaukset on pidetty minimissään ja kuvattu hienosti, kamera pitää päähenkilöt tiukasti fokuksessa. Ennen kuvauksia sattuneet rankkasateet toivat lisää uskottavuutta maastoon saaden sen näyttämään autenttiselta länsirintaman sotatantereelta mutaveden täyttämine kranaatinkuoppineen.

Muutamaan päähenkilöön keskittyvän sotadraaman luulisi olevaa selvää pässinlihaa ensikertalaisille elokuvantekijöille, mutta toteutus ontuu pahasti. Pahin ongelma on se, ettei elokuva kosketa millään lailla, se ei ole edes jännittävä. Elokuva lähentelee dialogin ja teemojen käsittelyn väkinäisyydessä jo sitä kuuluisaa kalkkunaa. Ensinnäkin tekijöiden olisi kannattanut suosiolla jo käsikirjoitusvaiheessa unohtaa kotirintama ja vaimoväen lapsi- ja aborttihuolet, ja keskittyä olennaiseen eli kolmen sotilaan keskinäiseen dynamiikkaan ja selviytymiseen.

Katsojat ymmärtävät varmasti sen, että yhtä elokuvan johtoteemoista eli miehistä kunniakoodistoa sodassa peilataan kotirintaman yhtä miehiseen kunniakoodistoon, jota naisten on ylläpidettävä. Rasittava hyppely paikasta toiseen ei tuo mitään lisää elokuvaan, vaan päinvastoin vie huomion pois pääasiasta eli miehistä mutakuopassa. Uskollisuus aviopuolisoiden välillä ja sotilaiden uskollisuus toisiaan ja isänmaata kohtaan joutuvat puntariin, mutta turhan kankealla ja juhlallisella tavalla.

Näyttelijäsuoritukset ovat kautta linjan mekaanisia ja kylmiä, mikä saattaa johtua monestakin seikasta, ei vähiten käsikirjoituksen ja dialogin onttoudesta. Wilkinsin vaimon ja tälle aborttia suorittavan naisen väliset keskustelut käydään hempeän taustamusiikin soidessa. Aivan odotin koska teatterikulissien taustat jossain vilahtaisivat. Abortti tehdään kunnian ja häpeän tähden". Hävetkää!

Entäpä miehet mutakuopassa? Kunniasta, velvollisuudesta ja uskollisuudesta on aikaa jäpittää loputtomiin kahden tulen välissä, mikä syö kerronnan uskottavuutta, samoin kuin se seikka, että saksalaiset on kuvattu kivikasvoisina esinatseina, jotka äyskähtelevät käskyjä tiukasti tuijottaessaan sormi liipaisimella kiväärin tähtäimeen, vaikka ilta on jo laskeutunut ja ei-kenekään-maa on pimeä. Kliseegallerian täydentää omien puolella komentoa pitävä tiukka, mutta ah niin inha upseeri, joka vaatii uhrauksia movember-viikset väpättäen. Ja sanoisiko yksikään ihminen mudan, mätänevien ruumiiden ja saastan keskellä it's just a fleshwound"? Tekijöiden mukaan sanoisi.